keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Rakkauden Anarkiaa


Eipä ole tullut kirjoiteltua pariin viikkoon, johtuu lähinnä omasta laiskuudesta sekä sekaisin olevasta elämästä. No, joku sanoisi niitä perus teinien ongelmiksi, mutta hypätkää itse karvakenkiini ja katsokaa, onko se niin helppoa.

Alkuviikko meni pipariksi, kun kärsin viikonloppuna minua piinanneesta flunssasta (sainpahan olla maanantain pois koulusta ♥). Lisäksi kuulin (ja luulin), että eräs hyvä ystäväni ei pidäkään minua niin läheisenä kuin luulin. Taisin tosin hieman ylireagoida, mutta en edelleenkään tiedä, mitä ajatella. Itse asiassa sisälleni tuli pieni aukko, joka on ehkä alkanut hiljalleen parantua. Joko sitä parantaa tuo ystäväni, tai sitten kaikki muu elämässäni, jonka olin itse asiassa tuon ystävän takia lähes unohtanut. Silloin silmäni avautuivat ja tajusin kunnolla, kuinka paljon häntä aina ajattelinkaan. Nyt, kun en ajatellut häntä enää (yhtä paljon kuin ennen), jäi tilaa muille ajatuksille. En tosin ajatellut oikein mitään, mutta olisin voinut ajatella. Onhan sekin jo jotain.

Olin muuten tuon mainitsemani viikonlopun Annan luona. ♥ Suunnittelimme tulevia tuplasynttäreitämme (täytämme molemmat pian 16, hän alle viikon päästä ja minä 20.2.), jotka olemme ainakin kerran (dementia vaivaa jo näin vanhana... XD) aiemmin järjestäneet. Kutsumme viikonlopuksi kavereitamme Annan luo ja olemme siellä pelkästään teiniporukalla. Singstaria, tanssimattoa, ehkä Guitar Heroa, muita pelejä, naurua, sekoilua ja herkuttelua on taatusti tiedossa. :D

Tänään koulun jälkeen bussia odotellessani menin kirjastoon. Siellä oli lauma kavereitani, mukaan luettuna yksi poika. Tiedätte varmaan, miksi sanoin hänet erikseen. No, en tiedä, olenko häneen ihastunut vai mitä, mutta kun hän hieroi niskaani lapasenpeittämällä kämmenellään vähän kuin veljellisesti (lähes haukuttuani itseäni juuri rumaksi ja läskiksi) ja sanoi pehmeästi "No, älä nyt", lävitseni meni kylmät väreet. Kukaan poika ystäväni Jannen lisäksi ei ole koskenut minua sillä tavoin, eikä puhunut sellaisella äänensävyllä. Hurr~ Ihmettelen, miksi hän erosi tyttöystävästään (henkilökohtaisesti epäilen, että tyttö otti eron). Onhan hän meitä vuotta nuorempi, mutta erittäin kypsä ja varmasti ihana poikaystävä, mitä nyt seurasin heitä silloin, kun he olivat vielä yhdessä. Ja jos jo pelkkä nopea kosketus niskaan saa tuntosarveni pystyyn, niin mitä tekisi se, että hän kietoisi kätensä ympärilleni? En uskalla edes kuvitella. Enkä siis edelleenkään ole varma tunteistani.

Kirjastosta menin läheiselle bussipysäkille odottamaan bussia. Seisoin siellä aluksi kahdestaan erään vanhan naisen kanssa. Hetken vain katselimme suuntaan, josta bussin pitäisi noin kymmenen minuutin kuluttua tulla, mutta sitten hän säikäytti minut kysymällä, olinko seuraavaksi menossa lukemaan ylioppilaaksi. Tarkoitti siis, menenkö yläasteen jälkeen lukioon. Vastasin myöntävästi, minkä jälkeen hän tiedusteli, millä luokka-asteella olen. Siitä alkoikin hänen kysely- ja puheryöppynsä ja minä kohteliaasti vastailin hänen kysymyksiinsä miettien, pitäisikö minun kohteliaisuuden vuoksi esittää vastakysymyksiä. Päätin kuitenkin olla kysymättä mitään, ettei nainen innostuisi puhumaan kahta kauheammin. Kertoili hän väliin omiakin tarinoitaan, kyseltyään, mihin ammattiin ajattelin lukea (vastasin "datanomi" ja selitin, että datanomi puuhailee kaikkea tietokoneiden parissa, ohjelmointia ja muuta), hän kertoi tulevansa juuri jostain vanhusten tietokonekurssilta. Huh, kyllä minulla hermot menisivät opettaa vanhuksille, mistä virtanappi löytyy. Varsinkin kun hänkin sattui olemaan sitä sukupolvea, jonka mielestä discot ovat turhia ja vievät suotta opiskelu-aikaa, eivätkä ne ole hyväksi edes yhdeksäsluokkalaisille, saati nuoremmille (ihan oikeasti, juuri nuo kaikki asiat hän sanoi). Kyllä hän naureskelikin, että pidänkö minä häntä vanhanaikaisena. Yritin änkyttää kieltävää vastausta, kun aivoni kirkuivat ehdotonta "kyllä!":ä. Keskustellessani hänen kanssaan rukoilin, että bussi tulisi jo, ja ettei se vain olisi myöhässä. Ei huvittaisi turista tuntemattoman kanssa puolta tuntia. Minusta ei vain ole sellaiseen, ei mummossa mitään vikaa ollut. Onneksi bussi tuli (ensimmäistä kertaa aikoihin) ajoissa ja varoin menemästä liian lähelle tuota tätiä.

Kotona odotti "mukava" yllätys: kirje lääkäriltä. Polveni ovat paskana, joten kävin koululääkärillä aikoja sitten. Ja nyt minulla sitten on aika fysioterapiaan. Haistakaa p*ska! Jos voisin, jättäisin menemättä. Mieleeni tulee väkisinkin kehitys- ja liikuntavammaiset (vaikka ei näitä toki pidä aina yhdistää) sekä vanhukset, jotka käyvät kysymässä jumppaohjeita. Hitto.

No, pian rakas möhköfanttini Susanna tulee meille ja leivomme mokkapaloja. Nams! ♥

Ps. Jos tunnet, että banaani on lämmin ja pehmeä (= ainakin osittain sisältä musta, pilalla ja soseena), älä heittele sitä kädessäsi, äläkä varsinkaan heitä sitä lattialle.