Bon Jovi - It's my life
En muutakaan keksiny... Bassolla tämän osaan (en tosin ulkoa, enää), kun musiikin kurssilla esitettiin tämä "koko koulun" edessä.
Oon nyt mökillä, joten en viitsi kovin suurta postausta tehdä. Hesan reissusta ja Linkin Parkin keikasta tulee postaus kun ehdin sellaisen tehdä. Toivottavasti sunnuntaina tai maanantaina, huonolla tuurilla venyy viikon päähän.
Mutta kuitenkin... HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE!
Kuvat perinteiseltä "The Mökkireissulta", vuodelta 2011!
♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~
Triesse Conceist
Jo pienenä minulle opetettiin, että se joka haukkuu toisia tyhmiksi, on itse sellainen. Mutta kuka tahansa tuntee vähänkin Addlesia ja tietää, millainen hän oikeasti on, voi taatusti olla yhtä mieltä kanssani siitä, että hän on idiootti. Ainoastaan itseään ajatteleva, tunteeton paskiainen.
Tällä kertaa se ääliö oli pilannut jouluni. Muutenkaan en ollut oikein juhlatuulella, sillä olin aina viettänyt jouluni isäni ja isoveljeni kanssa. Nyt isäni oli kuollut ja minä ja Equery olimme joutuneet katsomaan äidin ja tämän miesystävän lääppimistä sekä sietämään pikkusiskopuoleni Mormeni kiljumista ja riehumista sekä sitä, miten hän jatkuvasti kerjäsi huomiota Equeryltä.
Ei siis mikään ihme, että tuollaisen jouluaaton jälkeen olin räjähtämispisteessä, kun Addlesin takia jouduin istumaan Equeryn autossa tämän ajaessa kohti Addlesin vanhempien kartanoa, jossa minun oli määrä tavata Addles. Tiesin, ettei Addles asunut enää vanhempiensa luona, mutta että hänkin oli mennyt kotiin viettämään jouluaan. Tiesin myös, että Addlesin yksi suurista haaveista ja tavoitteista oli saada itselleen oma henkilökohtainen palvelija, sillä hänet oli hemmoteltu jo lapsesta asti piloille palvelijoilla. Ja tiesin myös sen, että tämä oli tilaisuuteni päästä ikuisiksi ajoiksi eroon Addlesista. Jo kymmenen vuotta olin joutunut kestämään sitä, miten hän nauroi minulle, pilkkasi minua, nolasi minut aina tilaisuuden tullen, piilotti tavaroitani, lavasti minut syylliseksi kepposiinsa, potki ja hajotti polkupyöräni tai vaikeutti elämääni muuten. Nyt hän viimein jättäisi minut rauhaan ja voisin rauhassa keskittyä opiskeluihin ja varmistaa yliopistoon pääsyn. Siihen tarvittaisiin vain kenties parin viikon sängynpetausta ja Addlesin huoneen imurointia, ja ikuinen vapaus odottaisi!
Minua hytisytti, ja väänsin Equeryn vanhan, harmaan Ladan lämmitystä isommalle. Se vinisi ja vinkui ja siitäkin huolimatta peittyi moottorin jylinään ja pellin kolinaan, kun ajoimme pitkin lumista maantietä kohti Mulfurin maaseutua. En ymmärtänyt autojen päälle mitään, en tiennyt mitkä tämän romun vuosimallit, hevosvoimat tai kulutukset olivat, mutta sen tiesin, että se oli vanha, halpa, ruma ja äärimmäisen epämukava.
Equery ei hytissyt. Hän oli ilmeisesti tottunut tähän viileyteen ja osannut pukeutua oikein. Hänen hengityksensä höyrysi, ja hän puristi mustat hanskat käsissään kulunutta rattia. Syrjäsilmällä näin hänen vihreiden, kuin omien silmieni vanhempien kopioiden tuijottavan tietä ja maisemia tarpeettoman tarkasti ja vihaisesti kuin olisi auraamattoman tien vika, että olin myynyt itseni orjaksi.
Equery ei suhtautunut hyvin siihen, miten ”huolettomasti ja ajattelemattomasti olin väkisin syöttänyt itseni suoraan suden suuhun”. Eikä hän ollut pitänyt siitä, että olin korjannut suden koiraksi ja selittänyt, miksi olin tehnyt sen. Equery jos kuka ymmärsi, miksi tahdoin kiusaamisen loppuvan, mutta siltikään hän ei olisi tahtonut tätä minulle. En ymmärtänyt hänen vaahtoamistaan, en minä sentään oikeaa, paskaista ja laittoman raskasta orjatyötä joutuisi tekemään. Jotain hän oli mutissut pelostaan Pumbrymin suvun perinteitä kohtaan ja marssinut rauhoittumaan tupakka-askin ja sytkärin kanssa.
Pitkään aikaan emme olleet sanoneet sanaakaan. Koko päivän Equery oli ollut oudon vaisu ja kiukkuinen, jopa enemmän kuin minä, vaikka minähän tässä olin menossa palvelijasopimusta kirjoittamaan. Eikä hän ollut suostunut selittämään syytä käytökselleen, tiuskinut vain, että ”kyllä sinä tiedät” ja ”luultavasti murehdin vain liikaa”.
Kun olimme noin puolessavälissä matkaa, en kestänyt hiljaisuutta enää.
”Kerro nyt, miksi sä oot niin huolissasi?” kysyin ja katsoin Equeryä, jonka mustat hiukset pilkottivat sotkuisina piikkeinä hänen tummanvihreän, löysän piponsa alta. Hän ei irrottanut katsettaan tiestään, mutta hänen kulmansa kurtistuivat aavistuksen.
”Tunnen Pumbrymen suvun paremmin kuin uskotkaan”, hän sanoi hitaasti ja sanojaan pohtien. ”Pelkään, että tässä on heille kysymys muustakin, kuin kahden kaveruksen leikkimielisestä sopimuksesta.”
En viitsinyt huomauttaa sanoista ”kaverukset” ja ”leikkimielinen”.
”Miten niin?”
Equery huokaisi ja valkoinen pilvi purkautui hänen suustaan kuin tupakan savu.
”He kunnioittavat perinteitä ja sääntöjä enemmän kuin mitään. Ja tällaisia sopimuksia on tehty ennenkin. Ne eivät ole ennenkään päättyneet hyvin.”
Minusta tuntui, ettei Equery suostuisi kertomaan enempää, enkä oikeastaan välittänytkään kuulla. Vatsassani alkoi myllertää, kun mietin hänen sanojaan, joten yritin saada ajatukseni muualle. Katselin lumista, hämärää maisemaa ja tajusin, että muistin nämä pellot, metsät ja yksittäiset maalaistalot lapsuudestani. Joskus, ennen kouluaikoja, olin ollut läheinen Addlesin kanssa. Olimme olleet koko lapsuutemme samassa päiväkodissa, ja käyneet toistemme luona syntymäpäivillä. Kuinkahan paljon Addlesin suuri, minussa aina pientä pelkoa herättänyt, linnamainen koti oli muuttunut kymmenessä vuodessa?
Pian, aivan liian pian Equeryn pieni Lada pysähtyi yskäisten suuren, harmaan ja uhkaavana tummaa maalaismaisemaa vasten kohoavan talon eteen. Tai ei se mikään talo ollut, jo pienestä asti olin kutsunut sitä linnaksi, koska juuri siltä se näytti, pyöreine kulmatorneineen, lohkeilleine tiiliseinineen ja seiniä pitkin kipuavine viiniköynnöksineen. Katselin hetken täynnä erilaisia, toinen toistaan arvokkaampia ja hienompia autoja olevaa, muutamalla ulkovalolla valaistua parkkipaikkaa, ennen kuin edes avasin turvavyöni. Equery sen sijaan loikkasi autosta ketterästi kuin gaselli ja oli salamana auton toisella puolella. Hän avasi oveni, mutta en aluksi edes tajunnut sitä, kun tutkiskelin lähinnä supermarketin parkkipaikkaa muistuttavasta pysäköintialueesta huolimatta melko tavallisen näköistä etupihaa peläten, että lumisten kinosten ja pensaiden varjoista kimppuuni loikkaisi jokin chrom eläinhahmossaan. En haluaisi tulla koiran, leijonan tai tiikerin yllättämäksi.
Jalat hyytelönä nousin autosta. Yhdessä Equeryn kanssa lähdimme astelemaan rauhallisen lumisateen ja pienen pumpulilumen peittämän pihan halki kohti kartanon etukuistia. Pelkäsin, että jalkani pettäisivät lumisissa, liukkaissa kiviportaissa, mutta itseäni loukkaamatta onnistuin pääsemään ylös. Ennen kuin tajusinkaan, seisoimme Equeryn kanssa suuren, tummaa puuta olevan parioven edessä. Vilkaisimme toisiamme, ja Equery yritti hymyillä rohkaisevasti. Se näytti lähinnä tuskaiselta irvistykseltä, joten oloni vain paheni. Itse en olisi panikoinut tästä puoliksikaan näin paljon ilman isoveljeni, tukipilarini panikointia. Jos hän oli näin hermostunut, tässä oli oltava jotain pielessä.
Käsi aavistuksen vapisten ojensin käteni ja tartuin ovessa raskaana roikkuvaan, messinkiseen ovenkolkuttimeen. Se kuului asiaan tällaisessa isossa kartanossa, kaikki oli juuri kuten elokuvissa. Kolkutin esitti karjuvaa leijonaa, jonka suusta raskas rengas roikkui. Juuri, kun aloin epäillä, oliko kolkuttimen kumea ääni edes kuulunut suuressa talossa mihinkään, alkoi ovi avautua hiljaa naristen. Pian huomasin tuijottavani suloisen, noin ikäiseni ja kokoiseni tytön tummanruskeisiin, hymyileviin silmiin. Yllään tytöllä oli vaaleansininen mekko ja sen päällä valkoinen essu. Hiukset olivat kahdella nutturalla. Tyttö hymyili meille ystävällisesti ja astui sivuun ovensuusta päästäen meidät sisään. Kopistellen lunta harteiltamme astuimme oviaukosta suureen, korkeaan ja kiviseen eteiseen, jonka lattiaa peitti punainen matto. Seinustoilla oli pari kuluneesta puusta tehtyä, kahden istuttavaa penkkiä, joiden istuimet oli päällystetty maton sävyyn sopivalla, punaisella kankaalla. Penkkien lisäksi eteisessä – tai sana eteishalli kenties kuvasi huonetta paremmin – oli muutamia lipastoja, joiden päällä paloi punaisia ja kultaisia kynttilöitä, sekä valokuvia ja koriste-esineitä. Seiniä koristivat suuret taulut, jotka esittivät vanhoja ja arvokkaan näköisiä miehiä ja naisia, joista jokaisella oli toinen toistaan tuimempi katse.
”Tervetuloa”, oven avannut tyttö sanoi ja niiasi pienesti hameensa helmoja aavistuksen nostaen. ”Herra ja nuoriherra odottavat teitä kirjastossa. Sallitteko, jos johdatan teidät sinne?”
Saamatta sanaakaan suustamme nyökkäsimme molemmat. Tuijotellessani yhä ympärilleni harmaita kiviseiniä, kultakehyksisiä tauluja ja huonetta valaisevia kynttilöitä tutkaillen otti palvelustyttö, joksi tytön päättelin, minun ja Equeryn ulkotakit ja vei ne eteishallin toisessa päässä olevaan, pitkään naulakkoon roikkumaan.
Hämärästi muistin, että olin todellakin käynyt täällä aiemmin. Se, mitä lapsuudesta muistin ja mitä en ollut väkisin tahtonut unohtaa, oli tämän talon linnamaisuus sekä sisältä että ulkoa. Mikään ei ollut muuttunut radikaalisti, paitsi että taulujen henkilöt olivat osittain vaihtuneet, huonekalut tummuneet ja palvelusväki nuorentunut.
Palvelustyttö, joka esitteli itsensä Inendisiksi ja kertoi olevansa käytettävissämme koska vain, saattoi meidät pitkien, viileiden kiviseinäisten käytävien läpi useiden suljettujen puuovien ohi. Seinillä roikkuvat taulut tuijottivat minua ja pelkäsin koko ajan, että onnistuisin kömpelyydelläni rikkomaan matkalla näkemiämme, kalliin näköisiä koriste-esineitä. Olin jo vähällä huitaista alas yhden sinivalkoisen, omituisia kiemuroita täynnä olevan maljakon, kun Inendis yllättäen pysähtyi erään käytävän päähän, enkä ollut seiniä katsellessani osannut varautua pysähdykseen. Sydän hakaten ja hengitystäni pidättäen tarrasin kiinni maljakosta ja sain kuin sainkin sen pysymään lipaston päällä. Equery kohotti minulle kulmiaan, kun Inendis koputti suljettuun, suureen oveen. Oven takaa kuului vaimea ”sisään”, ja Inendis avasi oven. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin pahimpaan.
