Mercy

Day 23 – A song that you want to play at your wedding

Nickelback - Photograph



Niin kaunis... ♥

Heipä hei, ja anteeksi päivitystauko! Lupasin viime postauksessani kertoo, mitä ostin, kun kävin äidin kanssa pari viikkoa sitten shoppailemassa. Ei mitään maatamullistavaa, mutta kyllähän sinne rahaa upposi...

Kerranki ihan ok onnistuneet kynnet, jotka muistin kuvata...

Vaikutti ihan hyvältä, vaikka olikin hieman kallis budjetilleni (random-kirjojen unelmahinta ~5 €). Veljesrakkautta ja demoneita, toimii! Suomalainen kirjakauppa, 9,95 €.

Nää oli pakko-osto! ♡ Löysin ne puolivahingossa, kun selailin bändipinssejä asenteella "ei täällä kuitenkaan mitään Linkin Parkia ole". Kävin muualla ja kävelin kohta uudelleen korin ohi niin eikö vain nämä olleet päälimmäisenä... :D Anttilan TopTen, 2,99 €.

ps. 42 päivää! ♡ 

Anttilan TopTen 14,95 €/kpl. Leuka tipahti lattialle kun näin näiden hinnan, ne kun tavallisesti maksavat yksinään sen 30 euroa. :D Ja olen ihan hurahtanut The Sims 3:een, vaikka aluksi olin hieman epäilevä. ^-^ Unelmaduunin olen vasta asentanut. Uudet keikkatyöt ovat hauskoja, haamujenmetsästäjä ainakin. :D Ja kivasti tuli uusia tavaroitakin. Se alkuperäisen pelin tavaroiden vähyys on selvästi myyntikikka lisäosille ja kamaseteille...

Kuitti on lähtenyt kävelemään, mutta muutaman euron tämä maksoi. Se on siis ilmeisesti jonkinlaista pikakuivattajaa, mut toivon että se ajaa sen tarkotuksen mihin sen ostin, eli päällyslakka. Vielä en oo ehtiny kyl testaamaan.

Ihan selkeesti joku lohikäärmeen pää. :D

Nuoli. ^-^ 

Totaalisen ihana paita! Gina Tricot, muistaakseni 9,90 €.

Mun ei pitäny ostaa enää t-paitoja...

Ostin Gina Tricotilta toisenki paidan, mut se oli pyykissä ja nyt jossain. :D Kuvaan sen myöhemmin. ^-^

Oi että, nyt ymmärrän mitä tarkottaa kun sanotaan, että kevät on rakkauden aikaa. En uskonu kokevani tällasta koskaan, mutta uskokaa tai älkää, romantiikanvihaaja-Jaana on korviaan myöten ihastunut. :D

Ai niin! Ennen kuin unohdan, käykääs osallistumassa söpöön arvontaan. Vastustamattoman suloista tavaraa pois jaettavana. ^-^

Ja blogostoori jatkuu. Tämä pätkä vaati paljon pohdintaa ja jopa uudelleenkirjoituksen, mutta edelleenkään en ole tyytyväinen. En kai mä oo koskaan, ammattitauti... :D

♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪~♪
1. osa
2. osa
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

Addles Pumbryme


    ”Addles, viitsisitkö tiskata itse omat astiasi käytön jälkeen edes kerran vuodessa, vaikkapa näin joulun kunniaksi?”

    Nostamatta katsettani moottoripyöräkatalogista, jota selailin, tunsin toisen kanssani samassa soluasunnossa asuvan tytön, Semban tappavan tuijotuksen olohuoneen ovelta.

”Joo joo, heti kun ehdin”, vastasin laiskasti ja käänsin paksuhkon lehden sivua. Makasin selälläni pienen olohuoneemme sohvalla jalat käsinojan yli roikkuen. Semba tuhahti.

”Sanot noin aina, ja loppujen lopuksi se olen minä, joka sinun astiasi tiskaa.”

”No mitäs tiskaat, ei oo mun vikani.”

    Tömisevät askeleet astelivat ripeästi sohvan luo ja yllättäen lehti siepattiin selkänojan yli käsistäni. Huomasin Semban tuijottavan minua vihaisesti tummanruskeilla silmillään.

”Voin tehdä sinusta valituksen ja potkia laiskan perseesi ulos täältä alta aikayksikön”, hän sanoi jäätävällä äänellä. ”Olen kyllästynyt tuohon ainaiseen laiskotteluusi ja ’olen maailman herra’ -asenteeseesi!”

”Vou, ota iisisti”, nostin käteni eteen kuin antautuakseni. ”Jos se sulle kerran on noin tärkeetä, niin kai mä voin ne hemmetin astiat tiskata.”

”Hyvä”, Semba tuhahti ja paiskasi syliini sekä sinivalkoisen tiskiharjan että kostean tiskirätin. ”Voitkin saman tien putsata kaikki leivänmurut, kahvitahrat ja muut sotkut, jotka olet sinne viikon aikana jättänyt jälkeesi.”

Pyöräytin silmiäni ja nousin istumaan tavarat käsissäni.

”Vielä jonain päivänä mulla on omat palvelijat, jotka hoitaa nää hommat”, mutisin osittain itsekseni. ”Mun isäni on korkea-arvoinen mies, suhteilla mä saan joku päivä sut nuolemaan mun kengät puhtaiks.”

”Sitä päivää odotellessa”, Semba tuhahti ja marssi ulos huoneesta. Hemmetti, tuollaiset naiset, jotka eivät tienneet paikkaansa, kävivät hermoilleni. Naisten kuului kokata ja siivota, sitä vartenhan he olivat olemassa! Minun vanhemmillani oli linnassaan kymmeniä naisia vain kokkaamassa, siivoamassa ja palvelemassa. Vielä jonakin päivänä minä olisin yhtä korkeassa asemassa kuin isäni, eikä minun tarvitsisi siivota enää päivääkään!

    Kesken tiskaamisen alkoi kännykkäni soida taskussani. Kiitollisena kuivasin ryppyiset, moneen kertaan kuumassa vedessä palaneet käteni pyyhkeeseen ja kaivelin puhelimen taskustani. Soittaja oli isäni.

”Hei, faija.”

”Poikani”, isäni sanoi tavallisella, arvokkaalla puhetavallaan. ”Oletan, että olet tulossa joulupäivälliselle huomenna, kuten viikko sitten lupasit.”

    Yllättäen minua alkoi yskittää.

”Et kai suinkaan ollut unohtanut?” isäni jatkoi.

”E-en tietenkään”, änkytin ja vilkaisin kelloa seinällä. Se näytti vartin yli kolmea. Muuten sillä ei olisi ollut mitään väliä eikä minulla mitään kiirettä, mutta minulla ollut mitään sopivaa juhlavaatetta. Viimeksi olin tarvinnut oikean juhlapuvun tasan vuosi sitten jouluaterialla, ja se puku oli jo taatusti jäänyt armottoman pieneksi. Täytyisi siis ehtiä hankkimaan sellainen. Perheemme oma vaatturikaan ei tainnut olla tarpeeksi nopea käsistään saadakseen pukuni valmiiksi ajoissa, mutta ainahan minä voisin soittaa Apweratille ja kysyä, tahtoisiko hän paiskia vuorokauden töitä putkeen saadakseen lempiasiakkaalleen juhlapuvun tehtyä.

    ”Oletan, että olet täällä viimeistään puoli kuudelta”, isäni jatkoi. ”Tänä vuonna tärkein puheenaihe on chromien vastainen laki, joten luoksemme on tulossa tärkeitä ihmisiä. Näitkin varmaan eilen televisiosta herra Radoweebin haastattelun. Muun muassa hän perheineen on tulossa.”

”Juu, tietty näin”, vastasin. Ei mitään hajua mistä haastattelusta hän puhui. Chromien vastainen laki…? Miksi isä tahtoi keskustella sellaisesta aiheesta, ja vieläpä omassa kodissaan? Tietenkään isällä ei ollut vastaansanomista, kun Chrom-yhdistyksen johto määräsi, ketä hänen luokseen vuotuisille joulupäivällisille milloinkin kutsuttaisiin, mutta tuntui hieman oudolta, että isä kutsui myös sellaisia ihmisiä, jotka olivat chromeja vastaan. Meitä vastaan.

    ”Älä murehdi isäukko, homma on hoidossa”, valehtelin keittiön kulahtanutta kukkatapettia tuijottaen. ”Olen suunnitellut huomista iltaa jo viime joulusta lähtien.”

”Selvä”, isäni sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. Ehkä hän tunsi minut liian hyvin.

”Nähdään sitten huomenna”, hän sanoi ja lopetti puhelun. Edelleen ajatuksissani laitoin puhelimeni taskuuni ja käännyin tiskipöydän ääreen jatkaakseni hommiani. Illalliselle oli varmasti tulossa myös chromien vastaista lakia vastustavia ihmisiä ja tavalliseen tapaan Chrom-yhdistyksen tärkeimpiä jäseniä. Noin viisikymmenpäinen joukko syömässä, juomassa ja juttelemassa siitä, pitäisikö meidät määrätä maan johtoon vai kieltää meidän ”luonnonoikkujen” olemassaolo kokonaan.

    ”Saatana!” karjaisin upotettuani käteni veteen. Veden kuumuus havahdutti minut ajatuksistani ja sai puhelun aiheuttaman hämmennyksen muuttumaan nyt ärtymykseksi. Ainoa asia, jota isäni suuressa asemassa Chrom-yhdistyksessä vihasin, olivat nämä typerät päivälliset. Minulla ei ollut valtaa sanoa edes mielipidettäni siellä, koska olin alaikäinen. Muuten olisin antanut sen herra Radoweebin ja muiden meitä vastustavien kuulla, mitä mieltä olin heidän typerästä lakiuudistusehdotuksestaan ja minne he saisivat sen tunkea! Sitä ennen minulla olisi kuitenkin suurempi huolenaihe. Minun täytyisi löytää itselleni juhlapuku huomisillaksi. Täytyisi siis soittaa vaatturi Apweratille.



    ”Vaatturi Fiserevo”, vanhahko miesääni vastasi puhelimeen.

”Jou! Moro Apwerat, mitäs kuuluu?” tervehdin ukkoa rennosti. Jostain syystä Apwerat ei tuntunut ilahtuvan soitostani. Hän yritti peittää huokauksensa vain tavalliseksi hengenvedoksi, mutta tarkat korvani poimivat sen vaivatta.

”Nuoriherra Pumbryme, kuinka voin auttaa?” Apwerat kysyi kohteliaalla palvelijamaisella äänellä.

”Tarviin puvun huomisille päivällisille. Onnistuisko sun näppäriltä sormilta sellanen, jos tulisin mitotettavaks oitis?”

    Jälleen vanha kunnon Apwerat oli vähällä huokaista. Hänen äänensävynsä muuttui aavistuksen ärtyneeksi, mutta vain niin vähän, ettei tavallinen korva sitä olisi erottanut. Mutta minun korvani eivät olleetkaan tavalliset.

”Unohtiko nuoriherra jälleen hankkia ajoissa joulupäivällisen juhlapuvun?”

”Miten niin ’jälleen’?” tuhahdin.

”Tarkoitin vain, että kun viime vuonnakin… Äh, olkoon. Tulkaa heti kun ehditte, otetaan mitat ja katsotaan, mitä voin tehdä.”

”Hieno homma, Ape!” huudahdin innoissani. Vanhaan kunnon vaatturi Apwerat Fiserevoon saattoi aina luottaa!



    Seisottuani tunnin kädet ja jalat levälläni vanhat miehen kopeloidessa minua mittanauha kädessään ja tökkiessään minua nuppineuloillaan ja vastailtuani turhankin pikkutarkkoihin kysymyksiin tulevan juhlapuvun yksityiskohdista, vaatturi Apwerat ilmoitti viimein helpotuksekseni, että olisin valmis lähtemään. Helpotuksesta huokaisten rojahdin hänen pienen vaatturiliikkeensä takahuoneen nojatuoliin ja kiskoin kenkiä jalkoihini. Kello oli puoli viisi, enkä ollut ehtinyt saada mitään järkevää aikaiseksi tänään. No, mitä joululomalla muka olisi pitänytkään tehdä? Lehtien lukeminen, television katsominen ja yleinen laiskottelu olivat juuri sopivan rankkoja tehtäviä tällaiselle päivälle. En voinut muuta kuin onnitella itseäni, että olin kuin olinkin saanut raahauduttua Apweratin luo tuhlaamaan kallista loikoiluaikaani.

    ”Voitte tulla noutamaan pukunne huomenna kello kuusitoista, nuoriherra Pumbryme”, vanha Apwerat sanoi istuessaan jotain työpöytänsä ääressä pullonpohjalasit silmillään ja kirjoittaessaan paperille kynä sauhuten. Hieroin nenänvarttani kiroten ääneti alkavaa päänsärkyäni ja nousin ylös. Tarvitsin kahvia. Taas.

    ”Kiitti, Ap”, sanoin ja heilautin kättäni lähtiessäni takahuoneesta. Kuljin pienen kauppapuolen halki ohittaen kankaita täynnä olevia pöydänmallisia laatikoita sekä suuria kangasrullia. Joka puolella näkyi monenkirjavaa kangasta ja eri värejä oli niin paljon, että mieleni teki syyttää sitä päänsärystäni.

    ”Nähdään huomenna!” huikkasin, ennen kuin työnsin puisen, raskaan ulko-oven auki. Pieni kello kilahti ovenrivassa.

    Lunta sateli hiljalleen ja ilta alkoi jo hämärtyä. Katuvalot oli sytytetty ja muutamia ihmisiä kuljeksi jalan tai autolla kietoutuneina paksuihin talvivaatteisiin. Minulla oli ylläni vain kaksi hupparia päällekkäin. En tajunnut, miksi ihmiset vouhottivat kylmistä ilmoista niinkin eteläisen kaupungin kuin Mulfinin korkeudella. Kukaan täällä asuvista ei ilmeisesti ollut käynyt edes niinkään pohjoisessa kuin Noraorson kaupungissa, Antersan pohjoisimmassa kaupungissa. Minä olin käynyt. Olin kiertänyt Antersan suurimmat kaupungit läpi, monet useaan kertaan. Jo pienestä pitäen olin perheeni kanssa muuttanut ja matkustellut ympäriinsä, lähinnä isän työn takia. Tärkeä työ vaati tekijältäänkin enemmän antautumista.

    Moottoripyöräkypäräni toisessa kädessäni tungin toisen käden löysien farkkujeni taskuun ja lähdin astelemaan kävelytietä pitkin parinkymmenen metrin päähän kadunvarteen pysäköityä kevytmoottoripyörääni kohti. Näppärä peli, yksi parhaimmista markkinoilla ja se saikin paljon pitkiä katseita. Minun vanhemmillani oli varaa ostaa jotain sellaista syntymäpäivälahjaksi noin vain, toisin kuin joidenkin köyhien ressukoiden vanhemmilla. Mieleeni nousi heti kuva eräästä rasittavasta, neitimäisestä pojasta, jonka kanssa olin ollut napit vastakkain jo ala-asteelta asti. Muistan vieläkin kuin eilisen sen päivän, kun kamppasin hänet käytävällä ihan vain sen takia, että hänellä oli rikkinäiset kengät ja hän kuulosti aivan tytöltä. Triesse Conceist. Oli aina yhtä piristävää, kun pääsi laukomaan jonkin hupaisan vitsin hänen kustannuksellaan tai pilkkaamaan häntä jollain tavalla. Hänellä jos kellään ei ikinä tulisi olemaan varaa samanlaiseen kulkupeliin kuin minulla. Hän ei ikinä tulisi saavuttamaan mitään sellaista mitä minulla oli. Se lämmitti mieltäni jopa viileän tuulenpuuskan läpi ja sai minut hymyilemään itsekseni. Se ruipelo ei varmaan ikinä saisi naistakaan itselleen. Epäilinkin, että se jätkä on joko homo tai eunukki. Eihän se juuri edes katsellut tyttöjä.

    Annoin ajatusteni liukua ihanaan iltaan ja yöhän Rizun kanssa. Muistellessani hänen vartalonsa kurveja ja sulavia liikkeitään pysähdyin pyöräni viereen ja aloin kaivella avainta taskustani. Muistin hänen kiihkeät suudelmansa, kiihottavan huohotuksensa, ruskeamustien hiustensa liimautumisen otsaan…

    Ajatukseni keskeytettiin törkeästi, kun yllättäen minuun törmättiin. Se oli vain kevyt tönäisy selkään, mutta yllättyneenä pudotin avaimeni lumeen ja horjahdin eteenpäin. Suuttuneena sekä itselleni siitä, etten ollut kuullut kenenkään lähestyvän, että tönäisijälleni ihanien ajatusteni keskeyttämisestä käännyin kulmat kurtussa ympäri. Pengoin päästäni parhaimmat vuorosanat, joita tällaisissa tilanteissa minulla oli tapana laukoa tuntemattomille. ”Katso minne kävelet, rampajalka!”, ”Onko perseessäsi oleva silmä ainoa toiminnassa oleva silmäsi?” tai jotain muuta sellaista, mutta kun näin, kuka minuun oli törmännyt, tuttu, ilkeä virne levisi kasvoilleni. Kukas muukaan kuin luuseri, homo, pieni ruipelo Triessehän se siinä. Ja silmien tyhjästä katseesta ja askelten horjahtelusta päätellen ympäripäissään.

    ”No mutta, kävikös Conceist nauttimassa vähän drinksuja muiden neitien kanssa?” kysyin ja ristin käteni rinnalleni. Hänen pöllämystynyt ilmeensä oli mahtavaa katsottavaa. ”Oliko laseissa nätit sateenvarjotkin?”

”Painu vittuun”, Triesse mutisi ja oli vähällä kaatua taaksepäin, mutta sai parilla huojuvalla askeleella tasapainonsa jotenkuten takaisin.

”Se paikka ei taida sinulle ollakaan kovin tuttu”, jatkoin naljailuani. Vasta nyt huomasin, kuinka taempana pidempi ja vanhempi poika, kuin Triessen kaksoisolento, nojautui laiskasti selkä seinää vasten ja sytytti tupakkaansa epätavallisen keskittyneesti. Hänkin oli tainnut ottaa muutaman lasillisen vettä vahvempaa, päätellen miten kovasti hänen piti yrittää, että sytkärin liekki osui tupakan päähän. Saatuaan savukkeen syttymään ja vedettyään henkoset tuo nuorimies käänsi vihreät, sameat silmänsä minuun ja katsoi kulmiensa alta liioitellunkin vihaisena.

”Jätä pikkuveljeni rauhaan, nilkki”, hän murahti, veti jälleen savua keuhkoihinsa ja puhalsi sen nenänsä kautta ulos. Tuhahdin ja nostin maahan unohtaneeni avaimet lumesta. Puhdistin ne, työnsin virtalukkoon ja siistin täydellisiä hiuksiani pois kasvoiltani laittaakseni kypäräni päähäni.

    Triesse Conceist oli yksi niistä ihmisistä, joiden otsaan voitaisiin vaikka tatuoida teksti ”kiusattava nössö”. Hän on täydellinen kohde, kun tekee mieli purkaa vihaa, ärtymystä tai vaikka kiusata silkasta kiusaamisen ilosta. Hän oli olevinaan niin upea ja kuuluisa sen laulujuttunsa kanssa. Jestas, hän oli naisääninen, pieni poika, jolle oli noussut hattuun se, miten kaikki tytöt olivat lääpällään häneen. Itse asiassa hänen lauluunsa, ja sekin tyttöjoukko oli silti pienempi kuin minuun lääpällään olevien tyttöjen määrä. Eikä hän edes osannut laulaa, kirkui vain säälittävästi lavalla. Hakkaisin hänet laulussa milloin vain. Ja hakkaisin ihan muutenkin.

    ”Oletko homon isoveli?” kysyin katsomatta toistensa kopioita oleviin poikiin.

”Kyllä, entä sitten?” pidempi versio Triessestä vastasi aavistuksen sammaltaen.

”Mietin vain, mahdatko sinäkin olla yhtä homo kuin pikkuveljesi”, sanoin, enkä voinut estää itseäni virnistämästä. ”Ainakin ala-asteella lauloitte molemmat niin suloisesti, että voisitte liittyä vaikka poikakuoroon. Varsinkin Triesse. Kulkeeko nättipoika-look ja neitimäinen ääni suvussa? En uskalla kuvitellakaan, millainen tyyppi faijanne on.”

    En ehtinyt tajuta asiaa, ennen kuin kuulin kypäräni kolahtavan lumen peittämään asfalttiin. Syy, miksi se oli pudonnut kädestäni, oli se, että minut oli yllätetty jälleen. Tällä kertaa ei tönäisemällä takaapäin selkään, vaan iskemällä kovat rystyset suoraan poskeeni. Kipu tuli viiveellä, mutta se sai minut suuttumaan ennätysnopeasti. Käännähdin katsomaan minua lyönyttä Triesseä, joka huojui edessäni käsi lyönnin jäljiltä edelleen nyrkissä, harhaileva katse vihaa täynnä.

”Älä jumalauta mainitsekaan isääni”, hän puuskutti yllättäen selväpäisesti. Käteni tunnusteli poskeani. Täydellisiä kasvojani komistaisi pian ikävä patti ja mustelma. Saakelin homo-Conceist!

    ”Mitä, osuiko arkaan paikkaan?!” huusin ja puristin molemmat käteni nyrkkeihin. Tunsin, kuinka vereni alkoi kiehua. Kyllä minulle aina tappelu maistui, varsinkin, kun pääsin hyvällä syyllä antamaan Triesselle selkäsaunan! Kuinka tuo rääpäle uskalsi edes koskea minuun!

    ”Yllätyin kyllä, että tommosesta neidistä löytyy noinkin paljon miestä”, jatkoin yllytystäni. Sanat vain tulvivat jostain suuhuni, eikä mieleni tehnyt estää niitä.

”Jätkät, rauhoittukaa”, isoveli Conceist sanoi ja viskasi savukkeensa maahan polkien sen sammuksiin. Hän otti varovaisen askeleen meitä kohti peläten joko meidän pian heiluvia nyrkkejämme tai kaatuvansa, mahdollisesti molempia.

”Jos sulla on jotain mua vastaan, sano vaan!” Triesse sammalsi vihaisena, huohottaen täynnä vihaa ja energiaa kuten minäkin. ”Mutta älä saatana vedä isääni tähän!”

”Mitä, onko pikku-Triesselle faija oikein joku pyhimys?” naurahdin, jännittäen lihaksiani joko lyömään tai torjumaan lyönnin. Jos humalainen Triesse yrittäisi lyödä, voisin helposti torjua sen ja iskeä takaisin. Tai mahdollisesti iskeä ensin.

”Teidän faijanne taisikin olla oikee homojen homo, kun noin veditte hernemaissipaprikat nenään.”

    Myöhemmin ajateltuna olisin voinut ehkä jättää ne homopuheet vähemmälle. Mutta jo sana Conceist alkaa vituttamaan niin hemmetisti, ja homot ja neitimäiset miehet vain ovat jotain niin epänormaalia. Mutta joo, yksi lause vähemmän olisi voinut olla ihan hyvä.