Judas

Day 22 – A song that you listen to when you’re sad

Christina Aguilera - Hurt

Tätä kuunnellessa mulle tulee mieleen mun oma isä. Mun vanhemmathan on siis eronnu, eikä ihan vähän aikaa sitten vaan joskus kuus vuotta takaperin. Musta tuntuu et nään mun isää liian harvoin (vaikka nähdäänkin monta kertaa kuukaudessa). En voi olla ajattelematta, että entä jos mun isä kuolis nyt. Miltä musta tuntuis? Ajattelisinko vaan, että "Olis pitäny käydä enemmän siellä ja viettää enemmän aikaa isän kanssa." ja että "Nyt se on liian myöhästä."? Tiiän, että mun isälle riittää sekin vähä, minkä verran nähdään, mutta aina tulee ajateltua kaikkee tällasta...

No mutta, vaikka ulkona sataakin (alkaako mun päivitykset luvattoman usein sääkeskustelulla...?), niin ei silti masennuta ihan täysin! Kevät on tulossa, huomenna on melkein vapaapäivä (vain 70 minuuttia pitkää matikkaa lukiolla ja saa nukkua pitkään ♡), pääsiäisloma alkaa huomenna ja huomenna suuntaan myös kohti Kuopiota Tatin luo! :D

Jaankin teille nyt randomeita kevään merkkejä, joista on tullut kuvia räpsittyä parin viikon aikana.

Komea fasaaniuros.

Ja fasaaninaaras.

Otin pari kuvasarjaa etupihaltamme muutaman päivän ajalta tarkkaillakseni lumen sulamista (kuulostinpas ammattimaiselta...). Tässä niitä. Kattokaa nyt, miten nopeesti tää lumi sulaa...!

13.4.2011 ♔♔♔♔♔ 14.4.2011

15.4.2011  ♡ ♡ ♡ ♡ ♡ 17.4.2011

19.4.2011 ♕ ♕ ♕ ♕ ♕ 20.4.2011

13.4.2011 ~ (*´∀｀*)ﾉｼ 14.4.2011

15.4.2011 ♪~♪~♪ 17.4.2011

19.4.2011 ヽ(≧Д≦)ノ 20.4.2011

14.4.2011 ✉ ✉ ✉ ✉ ✉ 15.4.2011

17.4.2011 \(≧▽≦)/ 18.4.2011

19.4.2011 (o=゜▽゜)人( ゜▽゜=o) 20.4.2011

Ohhoh, olipas siinä kuvia taas vähäks aikaa... Kävin viime lauantaina äidin kaa shoppailureissulla Kuopiossa, mutta koska tässä on jo niin paljon kuvia (ja koska kaksi ostamaani t-paitaa ovat pyykissä enkä ole ehtinyt niitä kuvata), saatte kuvat ostoksistani ensi postauksessa!

Hemmottelinpas muuten itseäni ja tilasin vähän juttuja cdon.comista. Säästän kesän Hesan matkaa ja Linkin Parkin keikkaa varten, mutta koska nyt olen alkanut saamaan opiskelijarahaa ylimääräiset 96 euroa kuukaudessa, ajattelin, että kyllä mä nyt nämä voin ostaa. Koko allanäkyvä paketti vain noin 30 euroa. Hahhah, Sussun kanssa aateltiin, että haetaan toi paketti skootterilla, mutta se olikin HIEMAN isommassa laatikossa ku me aateltiin... :DD

Sisällys: langaton kitara (en tosiaan tienny et se oli langaton, oli kyllä mukava yllätys!), Guitar Hero Metallica -peli, PlayStation 2 -ohjain (entinen hajos...) ja kaks avaimenperää, NES-ohjain ja 1-up -sieni.

Avaimenperät cdon.comin synttäritarjouksena 1 €/kpl, Guitar Hero Metallica + kitara 19,90 €, PS2-ohjain synttäritarjouksena 8 €.

Läpäisty jo mediumilla, mutta pitkä matka hardiin silti... ;D

Ja loppuun uusi pätkä uutta blogistooriani, joka kantaa nimeä Chroms - Muuttujat. Ensimmäinen osa löytyy täältä. Kommentteja en kerjää, mutta seuraavaa osaa ei tule jos ei lukijoita (jotka ilmoittavat itsestään edes klikkaamalla allaolevia laatikoita!!) löydy. ;)

~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

Triesse Conceist

     Talvinen aurinko paistoi urheasti valkoisten pilviharsojen seasta. Se kimalteli korkeilla hangilla ja puiden oksilla. Pilvet enteilivät lumisadetta. Talvessa oli se huono puoli, ettei silloin satanut vettä vaan lunta. Tulisi edes räntää. En minä kosteasta pitänyt, mutta se sopisi tilaisuuteen paremmin kuin kaunis talvisää. Onneksi oli sentään viileää. Pakkanen pureskeli varpaita ja sormia, piti hereillä ja sai mielialan laskemaan. Itkeä en enää jaksanut, olin itkenyt jo tarpeeksi. Kuivat, kirkkaan vihreät silmäni tuijottivat tyhjinä eteenpäin.

     Vieressäni isoveljeni Equery vuodatti hiljaisia kyyneleitä tuijottaen samalla tavalla alaviistoon kuten minäkin. Toisella puolellani seisoi pappi kaavussaan, ryppyiset kädet virsikirjasta tiukasti kiinni pidellen. Edessämme, jos olisin sitä jaksanut enää tajuta, oli syvä, neliskanttinen kuoppa. Sen pohjalla oli tummaa puuta oleva hauta-arkku, joka sinne oli hetki sitten laskettu. Viisi miestä, jotka Equeryn kanssa arkun olivat sinne kantaneet ja laskeneet, lapioivat hiljaisuuden vallitessa lumista multaa takaisin kuoppaan. Miksi routaiseen maahan oli suurella työllä pitänyt edes kaivaa sellainen monttu, kun se kuitenkin piti täyttää saman tien? Väliin laitettiin vain puinen laatikko, jonka sisällä makasi eloton, keski-ikäinen mies, jolla oli samanlaiset hiukset ja silmät kuin minulla. Miehen nimi oli Agrashru Conceist. Hän oli isäni. Paino sanalla ”oli”.

     Equery kietoi vahvat käsivartensa hartioilleni ja painoi minut hellästi mutta tiukasti itseään vasten. Hänen villakankainen, musta takkinsa tuntui karhealta poskea vasten. Equeryn käsi hieroi hellästi oman kangastakkini selkää. Minusta tuntui, että Equery yritti enemmän lohduttaa itseään kuin minua. Hän jaksoi vieläkin itkeä isän perään. Minulta itkeminen ei vain enää onnistunut. Vaikka yrittäisin itkeä, en saisi kyyneltäkään vuotamaan. Olin iskenyt tahallani käteni tiiliseinään ja saanut kaksi sormea pakettiin, mutta vieläkään en ollut itkenyt. Se puristi rintaani ja kurkkuani, kun en voinut vain vuodattaa pahaa oloa ulos. Tuntui, kuin tukehtuisin siihen, hukkuisin suruuni, etsien pintaa turhaan kuten isä oli kuulemma pilkkireissullaan tehnyt. Pudonnut jäihin ja kuollut miellyttävän kuoleman kokemalla euforian. Niin minulle kerrottiin. Ruumis oli vedestä turvonnut, enkä ollut saanut nähdä sitä, jottei viimeiseksi muistoksi isästäni jäisi silmäkuopistaan ulos pullottavat, tyhjäkatseiset silmät ja harmaa, vetinen iho.

     Takerruin terveellä kädelläni Equeryn takin etumukseen ja puristin silmäni kiinni. Rohtuneiden huulieni välistä karkasi lohduton ulahdus ja hartiani nytkähtivät. Kyyneleitä ei vieläkään vuotanut, pakkasilman kuivattamiin silmiini suorastaan koski. Equery piti minua tiukemmin kiinni ja kuulin, miten hän niiskautti hiljaa yläpuolellani. Hän painoi leukansa mustien hiusteni sekaan ja se toi mieleen isän.



      ”Oliko kivaa?” rasittava, kahdeksanvuotias pikkusiskopuoleni Mormeni kysyi oitis, kun pääsin ulko-ovesta sisälle. Hän maiskutti eteisessä äänekkäästi tikkaria ja tapitti minua tummanruskeilla, isältään perimillä silmillään. Olin vähällä heittää häntä kengällä, mutta sanaakaan sanomatta marssin vain hänen ohitseen huoneeseeni ja suljin oven perässäni.

     ”Oliko Equerykin siellä?” Mormeni jatkoi oven läpi. Kuulin hänen maiskutuksensa kuin hän olisi imeskellyt tikkaria korvani juuressa.

      ”Leipäläpi umpeen”, murahdin ja lysähdin selälleni sängylleni. Miten kestäisin Mormenia tulevaisuudessa, jos en meinannut kestää hänen ensimmäisiä ihastuksen merkkejäänkään? Vannottuaan nuorempana menevänsä naimisiin isänsä, äitini uuden miehen kanssa, hän hyppäsi, taivaan kiitos, minun ohitseni ja siirtyi suoraan isoveljeeni. MINUN isoveljeeni, joka oli hänelle sukua vain yhteisen äidin kautta. Hänellä ei ollut mitään oikeutta yrittää viedä Equerya minulta. Hankkikoon omat sisaruksensa. Ällöttävää, miten Mormeni kyseli jatkuvasti jo kotoa pois muuttaneen Equeryn perään. Alkoi kuvottaa jo pelkkä ajatuskin. Se oli osasyy, miksi yritin etsiä itselleni halpaa asuntoa, jotta pääsisin muuttamaan pois niin pian kuin suinkin.

     ”Mormeni, mene pesemään kätesi, ruoka on pöydässä”, kuulin yllättäen äitini äänen oven takaa. Tömisevät juoksuaskeleet lähtivät oven takaa ja hetkeksi laskeutui hiljaisuus. Sitten äiti avasi suunsa.

     ”Oliko siellä paljon väkeä?” hän kysyi ääntään madaltaen, joko vahingossa tai tarkoituksella. Hymähdin.
 ”Minä, Equery ja joitain isän kalakavereita.”

      Hetken oli taas hiljaista. Valkoinen kattoni oli tylsää katseltavaa. Käännyin selin oveen päin ja tuijotin seinään kiinnitettyä kuvaa, jossa minä ja Equery, kaksi mustahiuksista ja leveästi virnistävää poikaa seisoimme entisen ala-asteeni juhlasalin lavalla, Equery toinen käsi hartioillani, minä pidellen mikkiä kaksin käsin edessäni. Equerylla oli toisessa kädessään rumpukapulat, samat kapulat, jotka nyt koristivat kynäpurkkiani työpöydälläni. Hän ei ollut soittanut rumpuja vuosiin, ei hänellä kuulemma ollut aikaa sellaiselle.

     ”Oliko isoisäsi siellä?” äiti jatkoi.

 ”Ei”, vastasin yksinkertaisesti. Kukaan ei ollut nähnyt isoisääni Potabin Conceistia vuosiin, ei sen jälkeen kun isoäitini kuoli hämärissä olosuhteissa. Liekö jo kuollut hänkin, olihan hän varmaan jo pitkästi yli kahdeksankymmenen.

      ”Olivatko kukat kauniita?” äitini kysyi. Hän kuulosti siltä, kuin olisi nielaissut lihapullan kokonaisena.

 ”Oli. Equery toi valkoisia liljoja. Tuoksuvat ihan kuolemalta.”

 Pystyin melkein sieluni silmin näkemään, kuinka äiti nielaisi ja vilkuili seiniä, lattiaa ja kattoa hipelöiden samalla toisen korvansa kultaista korvakorua.

      ”Noh, ruoka on pöydässä. Syö jos maistuu.”

 ”Söin siellä. Ruokaa oli paljon.”

 ”Selvä.”

      Sen sanottuaan äiti lähti. En ymmärrä, miksi isän kuolema vaikutti häneen noin paljon. Hehän erosivat jo melkein kymmenen vuotta sitten, kun olin viiden vanha. Kuulemma isä ei ollut ollut sitä, mitä äiti oli luullut. Sen enempää hän ei erosta koskaan tahtonut puhua. Isältä en ollut edes kysynyt, hänen kanssaan halusin aina jutella vain mukavia asioita. Loppuvaiheessa näin häntä yhä harvemmin. Hän oli kuulemma innostunut kalastuksesta ja kävi usein kalastamassa kavereidensa kanssa. Lisäksi hänen työnsä vei hänet usein pitkillekin ulkomaanreissuille.

      En halunnut ajatella isää. Tuijotin minun ja Equeyn yhteiskuvaa ja muistelin, kuinka minua oli jännittänyt valtavasti tuona iltana. Olin neljännellä luokalla ja minun piti laulaa peräti kolme kappaletta kaikkien oppilaiden, heidän vanhempiensa sekä opettajien edessä. ”Saku Sammakossa” kuulostin mielestäni aivan sammakolta, mutta eturivin äidit ja isoäidit olivat aivan haltioissaan. ”Hämä-hämähäkissä” sain suurimman osan lapsista ja joitakin aikuisiakin yhtymään laululeikkiin kanssani, ja Equeryn kanssa duettona esitetty ”Päivänsäde ja menninkäinen” sai suurimman osan yleisön naisista kaivelemaan nenäliinojaan esiin. Equery, joka säesti yleensäkin laulujani rummuilla, oli minusta tavattoman ylpeä, kuten myös eri puolilla katsomoa, kaukana toisistaan istuvat isäni ja äitini. Siitä minun laulu-urani lähti. Tai no ei se mikään ura ollut, tykkäsin vain kirjoittaa sanoituksia ja kuulemma ääneni oli kaunis, koska se oli korkeampi kuin teinipojilla tavallisesti.

     Hautajaisissakin olin joutunut laulamaan. ”Ihme ja kumma”, se laulu lapsen ihmetyksestä auringosta, siilistä ja muurahaisista, oli aina ollut isän lempilaulu minun koskaan hänelle laulamistani lauluista. Lisäksi esitin oman kappaleeni, jolle olin kiireessä keksinyt kliseisen nimen ”Dear Dad”. Olimme Equeryn kanssa tehneet sen yhdessä isälle joululahjaksi, mutta hän ei ehtinyt sitä koskaan kuulla.

     ”Merry fucking Christmas”, mutisin ja pyörähdin vatsalleni haudaten kasvoni tyynyihini.