On teidän vikanne, että olen tällainen. Te kasvatitte minusta näin ujon ihmisen. Olen herkkä, se johtuu horoskoopistani. Jos väitätte vastaan, niin voitteko muka kieltää? Kaikki ne huomautukset, pilanteko, kaikki, ihan kaikki. Se kasvatti minusta tällaisen. Rasittavan, ujon, sulkeutuneen paskiaisen. Syyttäkää vain itseänne, korkkiruuvit.
Hävettää myöntää, mutta mikään ei enää kiinnosta. En vain jaksa välittää. Ainoa asia, josta pidän huolta, on kulissi sukulaisille. Kaikki on kuin ennenkin, hehhehhee. Joo, koulussa menee hyvin, on kivaa, elämä on ihanaa. Makaan vain sängyssä ja mietin. Joskus luen kirjaa. Kaikki, mikä ennen huvitti, on nyt turhaa ja tylsää. Aivan typerää. Hukkaan heitettyä aikaa.
Mutta ei minua kiinnosta, mitä minusta ajatellaan. Ei, miksi se kiinnostaisi? Ei mielipiteet, pahat sanat, ilkeät teot, ei mikään vaikuta elämääni mitenkään. Ainakaan en myönnä sitä. Joo, minä olen vahva, itsenäinen nainen. En sorru typeryyksiin, jatkan eteenpäin. Ja kaaduin vahingossa matkalla kotiin, siitä mustelmat, ruhjeet, naarmut ranteissa.
Hän kummittelee unissani, saarnaa minulle kun nukun. Samat sanat toistuvat valveilla ja painajaisissa. Samat syytökset, en kelpaa edes unteni pilvilinnoissa kellekään sellaisena kuin olen. Aamulla luulin sen olleen muisto, mutta uni oli alkanut iloisesti, lämpimästi. Siitä tiesin sen olleen vain painajainen. Miksi uneksin hänestä niin paljon, vaikka häntä niin vihaan? Pidä ystävät lähellä, viholliset vielä lähempänä. YSTÄVÄT? HAH!
Joskus uneksin valveilla. Silloin näen itseni aina seisomassa junaradan ylittävän sillan kaiteella, katselemassa alas ja hymyilemässä itsekseni. Autoja ajaa ohitseni takanani, muutamat hidastavat ja yksi pysähtyy. Mies kysyy, mitä teen. Käännyn katsomaan olkani yli, väläytän prinsessahymyni ja vastaan, että mietin elämää. Minua ei hävetä myöntää, että mietin tällaisia. Olen kuvitellut tilanteen niin monta kertaa, että osaan sen jo unissanikin. Ehkä joskus kävelen unissani sillalle, yöjuna tulee. Sen valot loistavat pimeydestä kuin kaksi kiiluvaa pedon silmää. Peto lähestyy, pitää kovaa jylinää. Minä hymyilen ja otteeni lipeää.
Turhaan minulta kysellään, olenko kunnossa. Turhaan minua yritetään saada hoitoon. En minä sairas ole, saatana! Tarvitsen olkapäätä, josta ottaa tukea. Miksi ”ystäväni” tahtovat tarjota ulkopuolisen olkapäätä, kun heillä olisi itselläänkin kaksi vapaana? Vai ovatko ne vapaita sittenkään? Ehkä ne eivät ole vapaita minulle. Kysy mitä tahansa, vastaan valehdellen. Ja nauran päälle. Nauran typeryydellesi, usko vaan puheitani. En osaa varmaan totta puhuakaan. Liian pitkään olen valehdellut. Ja valehtelu saa jatkua.
Aion muuttaa itseäni. Olen hiljaa, vastaan vain kun kysytään ja mahdollisimman lyhyesti. Katsotaan sitten, kuka nauraa. Minä se olen, minä nauran, nauran ääneti ja yksin ollessani. Nauran pahan maailman pois, nauran tunteettomat, ilkeät ihmiset ympäriltäni. Nauran niin, että seinät kaatuvat päälleni. Jäljelle minusta jää vain romuläjästä törröttävä käsi. Vieläkö sitten naurattaa?
Hävettää myöntää, mutta mikään ei enää kiinnosta. En vain jaksa välittää. Ainoa asia, josta pidän huolta, on kulissi sukulaisille. Kaikki on kuin ennenkin, hehhehhee. Joo, koulussa menee hyvin, on kivaa, elämä on ihanaa. Makaan vain sängyssä ja mietin. Joskus luen kirjaa. Kaikki, mikä ennen huvitti, on nyt turhaa ja tylsää. Aivan typerää. Hukkaan heitettyä aikaa.
Mutta ei minua kiinnosta, mitä minusta ajatellaan. Ei, miksi se kiinnostaisi? Ei mielipiteet, pahat sanat, ilkeät teot, ei mikään vaikuta elämääni mitenkään. Ainakaan en myönnä sitä. Joo, minä olen vahva, itsenäinen nainen. En sorru typeryyksiin, jatkan eteenpäin. Ja kaaduin vahingossa matkalla kotiin, siitä mustelmat, ruhjeet, naarmut ranteissa.
Hän kummittelee unissani, saarnaa minulle kun nukun. Samat sanat toistuvat valveilla ja painajaisissa. Samat syytökset, en kelpaa edes unteni pilvilinnoissa kellekään sellaisena kuin olen. Aamulla luulin sen olleen muisto, mutta uni oli alkanut iloisesti, lämpimästi. Siitä tiesin sen olleen vain painajainen. Miksi uneksin hänestä niin paljon, vaikka häntä niin vihaan? Pidä ystävät lähellä, viholliset vielä lähempänä. YSTÄVÄT? HAH!
Joskus uneksin valveilla. Silloin näen itseni aina seisomassa junaradan ylittävän sillan kaiteella, katselemassa alas ja hymyilemässä itsekseni. Autoja ajaa ohitseni takanani, muutamat hidastavat ja yksi pysähtyy. Mies kysyy, mitä teen. Käännyn katsomaan olkani yli, väläytän prinsessahymyni ja vastaan, että mietin elämää. Minua ei hävetä myöntää, että mietin tällaisia. Olen kuvitellut tilanteen niin monta kertaa, että osaan sen jo unissanikin. Ehkä joskus kävelen unissani sillalle, yöjuna tulee. Sen valot loistavat pimeydestä kuin kaksi kiiluvaa pedon silmää. Peto lähestyy, pitää kovaa jylinää. Minä hymyilen ja otteeni lipeää.
Turhaan minulta kysellään, olenko kunnossa. Turhaan minua yritetään saada hoitoon. En minä sairas ole, saatana! Tarvitsen olkapäätä, josta ottaa tukea. Miksi ”ystäväni” tahtovat tarjota ulkopuolisen olkapäätä, kun heillä olisi itselläänkin kaksi vapaana? Vai ovatko ne vapaita sittenkään? Ehkä ne eivät ole vapaita minulle. Kysy mitä tahansa, vastaan valehdellen. Ja nauran päälle. Nauran typeryydellesi, usko vaan puheitani. En osaa varmaan totta puhuakaan. Liian pitkään olen valehdellut. Ja valehtelu saa jatkua.
Aion muuttaa itseäni. Olen hiljaa, vastaan vain kun kysytään ja mahdollisimman lyhyesti. Katsotaan sitten, kuka nauraa. Minä se olen, minä nauran, nauran ääneti ja yksin ollessani. Nauran pahan maailman pois, nauran tunteettomat, ilkeät ihmiset ympäriltäni. Nauran niin, että seinät kaatuvat päälleni. Jäljelle minusta jää vain romuläjästä törröttävä käsi. Vieläkö sitten naurattaa?
Kun sä katsahdat minuun, mä lasken silmät kämmeniin. Mä en anele, en kinuu. Sä lähdit pois, siis olkoon niin!
