Ovelta kuului koputus.
”Minä avaan!” nuori, noin yksitoistavuotias tyttö huudahti. Pitkät, vaaleat hiukset ponihännällä hulmuten hän kiirehti portaat alakertaan ja meni avaamaan ulko-oven. Siniset silmät suurina hän tuijotti kahta aikuista, miestä ja naista, joista miehellä oli pikimustat hiukset ja silmät ja jäinen katse, ja naisella vaaleat, lyhyet ja kiinni olevat hiukset sekä siniset, ystävälliset silmät.
”Päivää”, nainen sanoi hymyillen. ”Asuvatkohan Edward ja Alphonse Elric täällä?”
”Winry, kuka siellä on?” kuului vanhemman naisen huuto talosta.
”Joitakin outoja ihmisiä!” Winryksi kutsuttu tyttö huusi takaisin. ”Kysyvät Ediä ja Alia.”
Portailla seisovat mies ja nainen vilkaisivat toisiaan. Nainen hymyili hieman, mutta miehen kivinen ilme ei muuttunut. Pian Winryn vierelle ilmestyi lyhyt, vanha nainen, jonka vaaleanpunertavat hiukset olivat korkealle nostetulla, pitkänmallisella nutturalla. Nainen otti savuavan piipun suustaan ja katsoi edessään seisovaa miestä ja naista tutkivana.
”Mitä te tahdotte veljeksistä?” hän kysyi sitten.
”Minä olen Roy Mustang, ja tässä on kollegani Riza Hawkeye”, mies, jolla oli sekä pikimustat hiukset että silmät, sanoi ja ojensi kätensä. ”Tulemme Tejinagakkou-koulusta, ja tahtoisimme tavata Elricit.”
Vanha nainen ojensi oman kätensä ja tarttui Mustangin käteen.
”Olen Pinako Rockbell, ja vastuussa pojista”, hän esitteli itsensä ja kätteli myös Hawkeyea.
”Tulkaa peremmälle.”
Mustang ja Hawkeye tekivät työtä käskettyä ja sulkivat oven perässään. Heti sisälle päästyään heitä tervehti polvenkorkuinen, lähes täysin musta koira, jonka kuono, vatsa ja tassunpäät olivat valkoiset. Kaiken lisäksi koiran toinen etutassu oli korvattu metallisella keinojalalla. Hawkeye silitti ystävällistä koiraa päälaelta, kun Pinako käski Winryä hakemaan pojat. Tyttö kipittikin kiireesti takaisin yläkertaan. Pinako pyysi vieraita riisumaan talvivaatteensa ja ohjasi heidät sitten keittiöön ja pienen ruokapöydän ääreen istumaan. Sitten hän alkoi puuhata heille kahvia ja voileipiä. Pian he kuulivat askeleita, kuinka kolmet jalat kävelivät portaat alas. Pian Winry ilmestyi keittiön ovelle perässään kaksi noin hänen ikäistään poikaa. Molemmilla pojilla oli vaaleat hiukset, toisella, hieman pidemmällä ne olivat lähes kultaiset, kuten hänen silmänsäkin, kun taas toisella, hieman lyhyemmällä, ne olivat enemmän vaaleanruskeat, tai pronssiset kuten hänen silmänsä. Mustangin ja Hawkeyen hämmästykseksi kultahiuksisella pojalla ei ollut lainkaan vasenta kättä, vain tyhjä t-paidan hiha.
”Ed, Al, tässä ovat Roy Mustang ja Riza Hawkeye. He tahtoivat tavata teidät”, Pinako sanoi hellan äärestä. Winry siirtyi sivuun ja meni istumaan penkille pöydän ääreen katsellen uteliaana toisella puolella istuvia aikuisia. Erityisesti hän tutkaili näiden erikoisia asuja. Miehellä oli tummansininen takki hopeisilla koristenauhareunuksilla, sekä takkiin sopivat housut, ja naisella samanlainen, takki hieman naisellisempaan malliin leikattu asu, mutta smaragdinvihreänä ja mustin reunuksin. Ne olivat kuin jonkinlaiset univormut.
”Hei pojat. Tulemme Tejinagakkou-nimisestä koulusta. Oletteko kuulleet siitä?” Hawkeye kysyi ystävällisesti. Kumpikin poika pudisti päätään. Kultahiuksinen käsipuoli poika mulkoili kumpaakin kuin näillä olisi jokin rutto, ja vaaleanruskeahiuksinen ja pronssisilmäinen tyytyi vain ujosti tarkkailemaan tilannetta osittain veljensä selän takaa.
”Se on koulu lahjakkaille lapsille. Kumpi teistä on Edward?” Mustang kysyi. Nuorempi poika katsoi veljeään ja tämä suoristi ryhtiään.
”Tiedämme, että olet alkemisti”, Mustang jatkoi ja kääntyi hieman sivuttain penkillään kohti poikia. ”Tiedämme myös, mitä olet tehnyt.”
Edward-nimisen pojan silmät laajenivat.
”Tiedämme myös, että Alphonse osaa puhua eläimille”, Hawkeye jatkoi. Nyt oli Alphonsen vuoro hämmästyä. Myös Winry sekä puuhailunsa keskeyttänyt Pinako tuijottivat vieraitaan kummissaan.
”Emme ole kertoneet niitä kellekään, emme poikien kykyjä emmekä heidän tekoaan”, Pinako sanoi. ”Miten te…?”
”Tiedämme, että yrititte käyttää alkemiaa ja tuoda kuolleen äitinne takaisin”, Mustang jatkoi Pinakosta välittämättä. Hänen mustat silmänsä tuijottivat suoraan Edwardin kultaisiin, jotka tuijottivat herkeämättä takaisin.
”Mutta emme ole täällä rangaistaksemme tai saarnataksemme. Olemme täällä tarjoamassa apua.”
”Apua?” Pinako toisti hämmästyneenä.
”Tulimme kutsumaan pojat kouluun, jossa he voivat oppia hallitsemaan ja hyödyntämään kykyjään”, Mustang sanoi ja kääntyi nyt katsomaan Pinakoa, jonka piippu oli vähällä pudota naisen suusta.
”Alkemia voi olla vaarallista kokemattomille. Sen lisäksi pojat saisivat opiskella ympäristössä, jossa heidän ei tarvitsisi piilotella kykyjään.”
”Se… alkemia, se vei Ediltä käden, ja aiheutti Alille sen, ettei hän voi puhua!” Pinako sanoi yllättäen tuli silmissä leiskuen. ”Miksi luulette, että haluan opettaa jotain sellaista heille lisää?!”
”Eikö Alphonse puhu?” Mustang kysyi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan poikia. Nämä tuijottivat ääneti miestä takaisin, Ed kulmat kurtussa ja Al takertuneena isoveljensä t-paidan tyhjään hihaan.
”Rouva Rockbell, tahdomme pojille vain parasta. Tejinagakkoussa on muitakin heidänkaltaisiaan lapsia. Siellä kenenkään ei tarvitse piilotella”, Hawkeye sanoi rauhallisesti Pinakolle.
”Ei ole varmaan helppoa käydä koulua mykkänä ja käsipuolena”, Mustang sanoi.
”En ole käynyt koulua… sen jälkeen”, Ed sanoi yllättäen ja painoi kätensä kädentynkänsä ja samalla Alphonsen käden päälle. ”Eli kolmeen kuukauteen. Ei myöskään Al.”
”Eikö olisi jo korkea aika mennä kouluun?” Mustang kysyi ja kääntyi nyt katsomaan Pinakoa. Tämä huokaisi ja kääntyi valmistamaan kahvia ja voileipiä loppuun.
”En ole tahtonut kiirehtiä sen asian kanssa”, hän sanoi puuhaillessaan. ”Heillä on vaikeaa. He menettivät vasta äitinsä ja heidän tilansa on mikä on.”
Pinako asetti pöytään täydet kahvikupit Mustangin ja Hawkeyen eteen, sekä kolme mehulasia toiselle puolelle pöytää. Ed ja Al tulivat myös pöydän ääreen istumaan, Al keskelle Edin ja Winryn väliin ja Ed Mustangin eteen miestä edelleen tutkivasti mulkoillen.
”En ole kuullutkaan sellaisesta Tejinagakkousta”, Pinako jatkoi nostellessaan pulla-, keksi- ja voileipätarjottimia pöytään. ”Mistä tiedän, että sellainen on oikeasti olemassa?”
Mustang alkoi kaivella taskujaan ja ojensi Pinakolle kaksi taiteltua paperia. Vanha nainen otti ne ja taitteli paperit auki. Hetken niitä luettuaan hänelle valkeni, että toisessa oli ihan aidon ja virallisen näköinen kutsu Tejinagakkouhun, jossa oli sekä Edin että Alin nimi. Toisessa kerrottiin lyhyesti Tejinagakkousta ja annettiin ohjeet, kuinka kouluun saisi yhteyden.
”Vai että ’Taikakoulu’”, Pinako mutisi papereita tutkiessaan. ”Minua epäilyttää kyllä edelleen…”
”Ymmärrämme sen”, Hawkeye sanoi. ”On varmasti vaikeaa ymmärtää, mitä nämä ’voimat’ oikein ovat. Minun kykyni esimerkiksi on ihmisten löytäminen. Sillä tavalla löysin myös Edin ja Alin. Mustang-sensein kyky taas…”
”Kiitos, Hawkeye-senpai”, Mustang keskeytti naisen. Sitten hän nosti kätensä lähelle ruokapöydällä olevaa kynttilää ja laittoi sormensa napsautusasentoon. Mies napsautti sormiaan, ja kas – sormenpäistä sinkosi liekki kynttilän sydänlankaan. Mustang laski kätensä ja kynttilä paloi iloisella, keltaisella ja aivan tavallisella liekillä. Winry, Al ja Ed olivat unohtuneet tuijottamaan kynttilää niin, että Al pudotti vahingossa voileipänsä kädestään pöydälle.
”No johan on”, Pinako sanoi ja haparoi tukea työtasosta takanaan. Mustang kääntyi katsomaan häntä.
”Opetan Tejinagakkoussa tulen hallintaa, sekä äidinkieltä englantia äidinkielenään puhuville. Hawkeye opettaa ihmisten löytämisen taitoa sekä kuvataidetta ja musiikkia. Tejinagakkou on siis aivan tavallinen koulu 13-vuotiaille ja sitä vanhemmille, ’kyvykkäille’ oppilaille, pienillä lisämausteilla vain.”
”Hetkinen”, Pinako sanoi ja suoristi ryhtinsä. ”Ed täyttää kuukauden kuluttua vasta kaksitoista, ja Alkin on vasta kymmenen.”
”Niin, ajattelimme, että ilmoitamme asiasta hyvissä ajoin”, Hawkeye selitti. ”Ja ajattelimme, että veljesten on hyvä olla yhdessä. Voimme majoittaa heidät turvalliseen kouluumme, kunnes he ovat tarpeeksi vanhoja aloittamaan opinnot.”
Pinako laittoi käden poskelleen ja huokaisi.
”Hyvänen aika, en oikein tiedä…”
”Rouva Rockbell, meillä on koulussa oppilas, joka näkee tulevaisuuteen. Hän näki veljesten onnettomuuden ennalta, ja hän näki heidät myös opiskelemassa koulussamme”, Mustang sanoi vakavana. ”Ehkä pitäisi kysyä, mitä mieltä veljekset ovat.”
Sitten hän kääntyi katsomaan edessään istuvaa Ediä. Tämä tuijotti häntä suurilla, kultaisilla silmillään. Sitten hän käänsi katseensa Aliin. Nuorempi veljeksistä katsoi isoveljeään ja hetken he tuijottivat toisiaan silmiin sanomatta mitään. Sitten Ed katsoi jälleen Mustangia.
”Ensin tahdon automail-käden. Puoli vuotta, sitten voitte tulla uudelleen.”
”Mutta Edward! Leikkauksesta toipumiseen menee vähintään kolme vuotta!” Pinako huudahti. ”Oletko menettänyt järkesi?!”
”Puolessa vuodessa lupaan olla sellaisessa kunnossa, että voin lähteä”, Ed sanoi ja vilkaisi Pinakoa ja sitten Alia. ”Sitten me lähdemme.”
Ja niin, puolen vuoden kuluttua siitä päivästä, Ed ja Al aloittivat matkansa kohti Tejinagakkouta.
