”Eh, olisi pitänyt ehkä varoittaa heitä.”
Nelinkontin oksentaminen oli yllättävän vaikeaa, kun toinen käsi oli kantositeessä. Kaiken lisäksi automailia alkoi sopivasti vihloa, ja kun Ed sai oksentamisensa viimein loppumaan, kierähti hän voihkaisten istumaan teräksistä kättään puristaen.
”Oletko kunnossa?” Riza kysyi huolissaan tullessaan hänen luokseen. Ed pakottautui nyökkäämään.
”A-Al…?”
”Veljesi on kunnossa, hieman kalpea vain”, Riza sanoi ja hymyili lempeästi. Hitaasti Ed nousi seisomaan ja katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen. Paljoa katseltavaa hän ei kuitenkaan nähnyt, sillä heidän ympärillään oli vain kuusia, metsää, sininen taivas sekä molempiin suuntiin jatkuva hiekkatie.
”Anteeksi, menen edeltä, minulla on vielä asioita hoidettavana…” Shigure pahoitteli ja katosi poksahtaen.
”Tiedän kyllä, että hän jätti meidät turvallisuussyistä näin kauas koulusta, mutta melkein voisi luulla, että hän nauttii siitä, kun me joudumme läkähtymään täällä”, Mustang mutisi tyytymättömänä. ”No niin, jatketaan.”
Ed ja Al seurasivat opettajiaan hiekkatietä pitkin vähän matkaa eteenpäin. Tie jatkui vähän matkaa suorana, kunnes se kääntyi jyrkästi vasemmalle lähes yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Sitten tie jatkui taas eteenpäin, eikä ympärillä kasvavista kuusista tuntunut tulevan loppua. Kuuset olivat niin täydellisissä riveissä ja täydellisen symmetrisiä, että näytti melkein siltä kuin joku olisi maalannut ne heitä ympäröivään maisemaan. Hiekkatie rahisi nelikon kenkien alla, kun he hiljaisuuden vallitessa uhmasivat heinäkuista hellettä paksuissa vaatteissaan. Mustang avasi univormunsa takin napit ja Riza käytti kättään viuhkana heilutellen sitä kasvojensa edessä. Ed ja Al tuskin huomasivat kuumuutta jännitykseltään. He keskittyivät painamaan mieleensä jokaisen yksityiskohdan identtisistä kuusista ja harmaanruskeasta hiekkatiestä.
Viimein edellä kulkevat Mustang ja Riza kääntyivät oikealle jonkinlaiselle sivutielle. Tie kapeni aavistuksen ja sen keskellä kasvoi satunnaisia heinämättäitä merkkinä siitä, että tätä tietä käytettiin hieman harvemmin. Tien molempiin reunoihin oli painautunut urat autojen renkaista, jotka olivat selvästi kulkeneet tiellä useammin kuin kerran. Tie nousi loivaa ylämäkeä ja lähti sitten laskeutumaan jyrkästi alaspäin. Sen korkeimmassa kohdassa Ed ja Al pysähtyivät ja henkäisivät ihastuksesta. Alhaalla avautuva näkymä oli upea.
Vähitellen tietä reunustavat kuuset harvenivat ja loppuivat, ja niiden takaa avautui tiheän kuusimetsän reunustama, suuri, vihreä nurmialue. Se oli monen jalkapallostadionin kokoinen ja ympyrän muotoinen, ja keskelle tätä kuin jonkin avaruusaluksen laskualustaa oli rakennettu sisäoppilaitoslinna, jonka harmaat seinät todellakin toivat mieleen jonkin vanhan sisäoppilaitoksen. Rakennuksen kulmissa sijaitsevat tornit taas muistuttivat huomattavasti jostain vanhasta, englantilaisesta sadusta olevan linnan torneja. Pyöreiden tornien suippojen kattojen huipulla oli kultaiset koristeet, oikeanpuoleisen tornin huipulla pöllö ja vasemmalla istuva kissa. Keskellä etuseinää, suurien kaksoisetuovien yläpuolella oli niin iso kello, että sen osoittaman kellonajan näki lähes metsänreunaan saakka. Rakennus näytti vanhalta, mutta vakaalta. Se toi paikkaan tietynlaista juhlallisuuden tuntua seisoessaan keskellä kesästä nauttivia oppilaita hiljaisena ja arvokkaana. Sen täytyi olla itse Tejinagakkou.
Vihreällä niityllä istui, seisoi, juoksi ja makasi oppilaita, joista osa oli noin Edin ikäisiä, osa vanhempia. Joukossa oli myös muutama nuorempi, ja Ed arveli heidän olevan Alin tavoin joidenkin pikkusisaruksia. Ympyränmuotoisen nurmialueen vasemmassa reunassa oli luonnon muodostamassa kuusiaidassa harvempi kohta, jonka takaa näkyi sinisenä kimmeltävä järvi. Kauempaakin Edward erotti, kuinka järvessä oli tuplasti enemmän oppilaita kuin nurmella. Osa makasi muutamien kuusien takana näkyvällä kultaisella hiekalla ja vähin vaattein nautti auringosta.
”Vau”, veljekset henkäisivät yhteen ääneen.
”Tuletteko te?” Mustang kysyi. Hän ja Riza olivat jo jatkaneet matkaansa alaspäin ja Elricit seurasivat heitä kiireesti.
Pian hiekkatie laskeutui alamäestä tasaiselle maalle. Nelikon ohi kulki jatkuvasti eri-ikäisiä nuoria, jotka olivat ilmeisesti Tejinagakkoun oppilaita. Ed oli vähällä kompastua jalkoihinsa jäätyään tuijottamaan kahta tyttöä ja yhtä poikaa, jotka olivat reilusti Ediä vanhempia, täysi-ikäisiä. He pelasivat kolmestaan lentopalloa metsän reunassa olevalla, pehmeällä hiekalla varustetulla lentopallokentällä. Oikeastaan he vain pomputtelivat palloa verkon yli toisilleen. Joukon poika, jolla oli mustat, sotkuiset hiukset sekä musta nauha päänsä ympärillä, heitti pallon ilmaan ja löi sitä sormillaan. Toisella puolella olevat kaksi tyttöä yrittivät tähdätä itsensä pallon alle, mutta yrittäessään sekä osua palloon että väistää toisiaan he saivat keltamustan pallon kimpoamaan kauas. Edin suu loksahti auki, kun toinen, tummempi-ihoinen ja tummahiuksinen, pitkä ja urheilullinen tyttö loikkasi eteenpäin kädet suorassa kuin kilpauimari veteen. Kesken ilmalennon hän ikään kuin repesi päästä jalkoihin. Hänen selkänsä näytti väreilevän, kuplivan ja jo maahan osuessaan tyttö oli muuttunut keskikokoiseksi, mustaoranssivalkoiseksi tiikeriksi. Hän laskeutui sulavasti neljälle jalalleen ja karjaisi innostuneen karjahduksen.
Toinen tyttö, jolla oli poikamaiset, ruskeat hiukset, kiljahti sydänalaansa pidellen ja alkoi sitten nauraa. Tiikeritytön syöksyessä tiikerin huimalla nopeudellaan pallon perään kohotti poikamaiset hiukset omistava, aavistuksen lyhyempi ja pyöreämpi tyttö kätensä kohti kauempana nurmikolla lepäävää palloa. Vaikka tämä kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Ed ehtinyt kunnolla edes tajuta mitä hän näki, poika vaistosi, että tytöt kilpailivat siitä, kumpi saisi pallon ensin. Tiikerityttö oli jo lähes pallon luona, kun pallo yllättäen alkoi ensin vieriä juoksevaa tiikeriä kohti, ja syöksyi sitten ilmassa suoraan tiikerin ohi.
Tiikerityttö teki äkkijarrutuksen ja kääntyi katsomaan, miten pallo lensi ilman halki suoraan kohti toista, kädet ojossa seisovaa tyttöä. Pallo osui kovalla vauhdilla tyttöä vatsaan ja tämä lensi selälleen kentälle niin, että kullankeltainen hiekka vain pöllähti. Verkon toisella puolella oleva, otsanauhapäinen poika nauroi kippurassa samalla, kun tiikerityttö suorastaan lensi voimakkailla tiikerinloikillaan heidän luokseen. Samassa hän alkoi jo muuttua takaisin ihmiseksi sekä kohottautua kahdelle jalalle. Oli kuin tiikerin sisältä olisi päästä alkaen kuoriutunut sisältä tyttö. Kun hän seisoi suorassa, oli muodonmuutos täydellinen. Ed oli unohtunut tuijottamaan tätä, eikä voinut uskoa silmiään todeksi.
”Edward, älä jää sinne hortoilemaan!” Mustang huusi jo hyvän matkan päässä. Kiireesti Ed juoksi muut kiinni ja yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten pallon luokseen lennättänyt tyttö viskasi sen vihaisena kentän toisella laidalla nauravaa poikaa päin pojan yhä nauraessa vatsaansa pidellen. Hänellä ja Alilla oli edessään taatusti ikimuistoiset kouluvuodet.
”Tavallisesti kouluun saapuminen ja ryhmiin jaottelu tehdään hieman eri tavalla, mutta koska kouluvuosi on alkanut jo aikoja sitten, teemme tämän lyhyen kaavan mukaan”, Mustang selitti. Riza oli lähtenyt jatkamaan oppituntinsa pitoa ja Mustang, Ed ja Al olivat jääneet koulun eteisaulaan. Molemmilla veljeksistä oli vaikeuksia yrittää keskittyä Mustangin puheeseen, kun he katselivat haltioituneina ympärilleen. Käytävillä parveili muutamia oppilaita, ja pieni tyttöryhmä istui eräässä nurkassa pyöreän pöydän ympärillä juttelemassa erilaisia juomia ja pikkupurtavia pöydällä edessään. Vaikka paljon oppilaita ei ensimmäisessä kerroksessa näkynyt, kuului jostain kauempaa kaukaisia ääniä, kuin tukahdutettua musiikkia ja vaimennettua naurua.
Koulu näytti sisältä aivan linnamaiselta kuin ulkoa: lattia oli tummanharmaata kiveä, seinät ja katto ruskeaa, lämpimän sävyistä puuta. Käytäviä koristivat kaaret ja pylväät, taulut ja vanhat huonekalut. Kaukaiset ilon äänet olivat ristiriidassa vanhahkon ja arvokkaan sisustuksen kanssa. Eteisaulassa, pääovista sisälle tultaessa vasemmalla puolella, oli kolme hissiä.
Suoraan edessäpäin näkyi hieman pääovea pienemmät ovet, jotka ilmeisesti veivät jonkinlaiselle piha-alueelle. Näiden takaovien molemmilta puolilta nousivat tummat, suuret portaat ylöspäin, jotka muodostivat ovien yläpuolelle eräänlaisen katoksen. Se oli muodoltaan kuin suuri kolmio, jonka ylin kärki on viilletty tasaiseksi siitä, jossa ensimmäisen kerroksen katto alkoi.
Pääovien oikealla puolella oli kaksi ovea, joista oikeanpuoleisessa oli kyltti ”Pukuhuone miehet” ja vasemmanpuoleisessa ”Pukuhuone naiset”. Naisten pukuhuoneen kulman ja oikeanpuoleisten, punaisella matolla päällystettyjen portaiden välistä käytävää pitkin pääsi oikeanpuoleiseen siipeen. Vasemmanpuoleiseen siipeen puolestaan vei vasemmanpuoleisten portaiden sekä hissien takana olevan, tilavan huoneen välistä kulkeva, mustalla pitkällä matolla päällystetty käytävä. Samalla matolla oli päällystetty lattiaa lähes kaikkialta. Vain siellä täällä kulunut matto ei peittänyt alleen tummaa, suurista tasaisista kivistä muodostuvaa lattiaa.
Katto ei ollut niin korkealla, kuin ulkomuodoltaan linnamaisesta rakennuksesta olisi voinut kuvitella, mutta hieman tavallisia huoneita korkeammalla se oli. Kauniit, arvokkaan näköiset kristallikruunut kimaltelivat katonrajassa valaisten synkkiä käytäviä.
”Alphonse”, Mustang sanoi keskeyttäen veljesten ihastelun. ”Koska kykysi on eläinten kanssa puhuminen, kuulut Jaapioiden ryhmään.”
Al katsoi miestä kummissaan ja sitten veljeään.
”Siis mihin?” tämä tulkkasi kysymyksen.
”Koulussa on neljä ryhmää, Kronitti, Lipari, Tonkari ja Jaapio. Ne määräytyvät kykyjen mukaan”, Mustang selitti. ”Ryhmänne ovat kuin perheenne täällä ollessanne. Asutte ryhmällenne määrätyssä osassa koulua ja opiskelette lähinnä ryhmässänne olevien oppilaiden kanssa. Jaapioiden ryhmänjohtaja on Asuma Sarutobi. Alphonse, vien sinut hänen luokseen ja hän saa näyttää sinulle paikat. Tule mukaan, Edward.”
Mustang johdatti heidät hissillä kolmanteen kerrokseen. Ensimmäisen kerroksen ollessa arvokas ja vanhan linnan näköinen, tuli kolmannesta kerroksesta mieleen jo oikea koulu. Seinät olivat puuta kuten ensimmäisessäkin kerroksessa, mutta ne oli maalattu luonnonvalkoisella tuomaan vanhaan rakennukseen hieman valoa. Myös katto oli valkoinen, ja myös täällä kauniit kattokruunut loistivat valoaan, joka tuntui moninkertaistuvan seinien ja katon vaaleudesta johtuen.
Heti hissien edessä oli pitkä pöytä, jonka molemmilla puolilla oli kuusi tuolia. Pöydän ympärillä istui muutamia oppilaita, ja eräs kasvot hissejä päin istuva, noin täysi-ikäinen poika nosti katseensa kuullessaan hissin kilahduksen. Tuo tummahiuksinen nuorukainen tökkäsi vieressään istuvaa, muutaman vuoden nuorempaa poikaa, jolla oli aavistuksen pidemmät, laineikkaat ruskeat hiukset. Nuorempi poika nosti katseensa Ediin, Aliin ja Mustangiin näiden suunnatessa vasemmalle ja poispäin pöydästä. Ed ehti nähdä vilaukselta, miten tummahiuksinen poika sanoi hiljaa jotain nuoremmalle. Myös kaksi muuta, selin tulokkaisiin istuvaa poikaa kääntyivät katsomaan kolmikkoa, joka jatkoi matkaansa hissien ja vasemmanpuoleisten, ylöspäin vievien, suurten portaiden välistä. Ed, Al ja Mustang kävelivät vasempaan siipeen ja pitkää, mustaa ja parhaat päivänsä jo nähnyttä mattoa pitkin he kävelivät käytävää eteenpäin. He ohittivat mustaksi maalatut, puiset kaksoisovet, joiden yläpuolella luki pronssisin, violeteilla reunoilla koristelluin kirjaimin ”Jaapio”. Toisella puolella käytävää oli ikkunoita, joista tulvi sisään kirkasta auringonvaloa.
Käytävä kääntyi vasemmalle, ja jännittyneen hiljaisuuden vallitessa Ed ja Al seurasivat mustahiuksista miesopettajaansa ohi mukavannäköisen, mustan kankaisen kulmasohvan, jolla pari teinityttöä loikoili lehtiä lukien. He eivät ohi kävelevistä ihmisistä paljoa välittäneet – Edin onneksi – vaan hihittelivät ja osoittelivat toisilleen lehtiensä avonaisia aukeamia. Nurkkauksen, jossa sohva ja tytöt olivat, kierrettyään joukko jatkoi matkaansa jälleen käytävää eteenpäin. Nyt heidän vasemmalla puolellaan oli kaksi pienempää, mustaa ovea, joissa roikkuvista kylteistä päätellen kyseessä olivat tyttöjen ja poikien vessat. Vessoja vastapäätä, käytävän oikealla puolella oli pääportaikkoja kapeammat ja vaatimattomat portaat, jotka tuntuivat kiertävän loputonta neliötä ylös ja alas.
Portaiden vierestä käytävä kääntyi oikealle, ja Ed arveli heidän olevan nyt koulun takasiivessä. Suoraan heidän edessään oli musta ovi, jossa oli keskellä allekkain kaksi kylttiä. Ylempi kylteistä, jossa luki ”Asuma Sarutobi”, oli aiemmin käytävällä olleen ”Jaapio”-kyltin tavoin kirjoitettu pronssitekstillä, joka oli violetein reunoin koristeltu ja taustaltaan valkoinen. Toinen kyltti, ”Iruka Umino”, oli vain tavallinen mustatekstinen, valkopohjainen nimikyltti. Mustang pysähtyi oven eteen ja painoi oven vieressä olevaa ovikellonappia.
Hetken kolmikko seisoi käytävän päässä hiljaisuuden yhä vallitessa. Ainoat äänet kuuluivat jostain kauempaa, kuten aiemmin käytävässä loikoilleiden tyttöjen hihitys, sekä muita elämisen ääniä jostain kauempaa. Ed katsoi käytävän vasemmalla seinällä olevasta ikkunasta ulos. Hän näki koulun takapihan, pitkälle kaukaisuuteen jatkuvan kuusimetsän, vihreän nurmen, auringosta ja kesästä nauttivia oppilaita sekä siisteissä riveissä kasvavia hedelmäpuita.
Pian ovi avautui, ja sen takana seisoi mies, jolla oli mustat, hieman pystyssä olevat, sekaiset hiukset, musta, kapea ja lähes leukaperiä myötäilevä parta ja ruskeat hiukset. Mies hymyili kolmikon nähdessään lämpimästi, ja tunki kätensä mustien, pitkien housujensa taskuihin.
”No mutta”, partaveikko sanoi ja katsoi vuoroin Ediä, vuoroin Alia. ”Tässäkö he nyt ovat?”
”Kyllä, Sarutobi-sensei”, Mustang sanoi ja työnsi osittain takanaan seisovaa Alia kevyesti eteenpäin. ”Tässä on Alphonse Elric, 11-vuotta.”
”Hauska tutustua, olen Asuma Sarutobi”, Sarutobi-sensei sanoi ja ojensi Alille kättään, johon vaaleanruskeahiuksinen poika tarttui hieman epävarmasti. ”Olen Jaapioiden, eli sinun ryhmäsi, johtaja. Opetan myös sään hallintaa sekä tejinaoppia. Toivottavasti viihdyt täällä.”
”Al ei puhu”, Ed ilmoitti oitis, välttääkseen mahdollisen epämukavuuden kättä puristavan kaksikon välillä. ”Hän menetti puhekykynsä… onnettomuudessa.”
”Sepä ikävää”, Sarutobi-sensei sanoi aidosti pahoillaan ja katsoi Alia säälien päästäessään irti tämän kädestä. ”Mutta ei anneta sen estää loistavaa yhteistä tulevaisuutta edessämme! Mustang-sensei, joko olette sopineet majoitusjärjestelyistä?”
”Edward, Alphonse”, Mustang sanoi, ja pojat kääntyivät hänen puoleensa. ”Koska Alphonse ei aloita opiskelujaan vielä reiluun vuoteen, saatte majoittua yhteiseen huoneeseen Kronittien tiloihin, vaikka Alphonse onkin eri ryhmässä. Tavallisesti Jaapiot asuvat Jaapioiden tilassa täällä, kolmannessa kerroksessa, ja Kronitit omissa tiloissaan ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Tällaisissa tilanteissa meillä on kuitenkin tapana tehdä poikkeus.”
”Tietenkin me haluamme yhteisen huoneen!” Ed sanoi oitis. Hän ei voinut kuvitellakaan päästävänsä Alia silmistään hetkeksikään tässä uudessa, oudossa ja pelottavassakin paikassa, joka oli täynnä ties minkälaisia friikkejä.
”Järjestelyä saatetaan joutua muuttamaan tammikuussa, kun uudet ekaluokkalaiset tulevat, mutta se on sen ajan murhe”, Sarutobi-sensei sanoi hymyillen. ”Mustang-sensei varmaankin vie teidät nyt Kronittien tiloihin, näyttää huoneenne ja esittelee luottamusoppilaanne, eikö?”
”Kyllä, seuratkaa minua”, Mustang sanoi ja kääntyi kannoillaan nostaen samalla kätensä tervehdykseen. ”Nähdään, Sarutobi-sensei.”
”Älä kiusaa heitä liikaa, Roy”, Sarutobi-sensei hymähti ja sulki oven perässään.
