Riemukasta ryhmäytymistä
Mustang johdatti pojat toiseen kerrokseen. Kerroksen sisustuksen värimaailma sai poikien silmät laajenemaan. Ensimmäinen ajatus sisustuksesta oli, että joku oli syönyt paljon pastillinväreissä olevia karkkeja ja oksentanut sitten ympäriinsä. Seinät olivat puhtaanvalkoiset, samoin katto, ja lattia oli tummaa, kiiltelevää kiveä. Siihen tavalliset värit jäivätkin, sillä hissien luona olevien, kolmen pöytäryhmän kalusteet olivat pirteissä pastillisävyissä. Yksi pyöreistä pöydistä oli pinkki, yksi turkoosi ja yksi vaaleanvihreä. Pöytien ympärillä olevat tuolit toistivat näitä samoja värejä satunnaisissa väreissä. Seinille oli laitettu julisteita, niin synkkiä kuin pirteitäkin, jotka ilmeisesti kuvastivat erilaisia bändejä ja laulajia, näyttelijöitä, elokuvia ja sarjoja sekä muita mahdollisia fanituksen kohteita, niin oikeita ihmisiä kuin piirrettyjä hahmojakin. Jokaista julistetta koristivat kehykset, jotka olivat väreiltään keltaiset, pinkit, vihreät, turkoosit, siniset tai muut ällöttävän räikeät ja tyttömäiset. Lattioilla olevat, suuret matot olivat myös samoissa väreissä. Ediä oikeastaan hämmästytti, että opettajien minihuoneistoihin, luokkahuoneisiin ja muihin tiloihin vievät ovet olivat niinkin tavallisen värisiä kuin mustia.
”Kuka räjäytti sateenkaaren?” Ed kysyi kulmiaan kohauttaen, kun kolmikko asteli hissien luota suuren aulatilan läpi oikeanpuoleiseen siipeen.
”Tarkoitat varmaankin sisustusta”, Mustang sanoi. ”Kronitit, teidän tulevat ryhmäläiset, saivat valita tämän kerroksen sisustuksen. En itse olisi välttämättä käyttänyt tällaista värimaailmaa, mutta en voi sanoa, että tämä olisi huono.”
”Tämä oli varmaan vitsi heiltä”, Ed tuhahti ja Al nyökytteli isoveljensä perässä kävellessään.
”Kenties, mutta oppilaat ovat olleet tyytyväisiä”, Mustang sanoi ja pysähtyi. Heidän edessään käytävä loppui seinään, jossa oli yksinäinen, musta ovi. Ovessa luki vaaleanpunaisin, tarkoituksella mutkalle ja hieman vinoon asetetuin kirjaimin ”Kronitti”. Mustang tarttui ovenkahvaan ja avasi oven.
Oli kuin itse Helvetti olisi päässyt irti jonkinlaisessa oleskeluhuoneessa, joka mustan oven takaa paljastui. Satunnaisia esineitä, kuten kirjoja, tyynyjä, vaatteita ja jopa pikkueläimiäkin lenteli ilman halki. Vastapainoksi esineille toiselta puolelta huonetta syöksyi tulisuihku, joka sai Elricin veljekset säpsähtämään. Mustang, Ed ja Al olivat seisahtuneet oleskeluhuoneen ovelle katsomaan sekamelskaa, joka tarkemmin tarkasteltuna oli neljän oppilaan, kolmen pojan ja yhden tytön, aikaansaannosta.
Mustang huokaisi hiuksiaan haroen ja laski selvästi mielessään ainakin kolmeensataan, jottei räjähtäisi riehuville oppilaille. Ed ja Al eivät olleet varmoja, uskoisivatko silmiään, ja olisivatko kauhuissaan, innoissaan vai jotain muuta.
Huoneen toisella puolella, selvästi muodostaen yhden joukkueen, seisoivat Ediä ja Alia vanhempi tyttö ja poika. Pojalla oli ruskeat hiukset ja hän oli laiha ja melko heiveröisen näköinen. Silti, vain kätensä ojentamalla, hän sai kevyesti lattialla lojuvat kirjat, tyynyt ja pienet koriste-esineet lentämään ilmassa toiselle puolelle oleskelutilaa. Hänen vierellään seisoi pitkät, vaaleat hiukset omistava, kaunis tyttö, joka nauroi pojan tempulle ja liittyi mukaan tämän toimiin ojentamalla molemmat kätensä ja taikomalla tyhjästä eteensä pehmonallen, joka saman tien syöksyi samaan suuntaan kuin pojan lennättämät tavarat. Hyökkäyksistä päätellen kaksikko osasi taikoa.
Alkemistina Ed suhtautui hieman epäileväisesti taikureihin. Alkemian ohjeiden ja sääntöjen mukaan mitään ei voinut luoda tyhjästä. Joku oli joskus sanonut Edille, että alkemia oli kuin taikuutta, koska sillä esineet sai muuttamaan muotoaan. Edin mielestä alkemialla ja taikuudella ei ollut mitään yhteistä juuri siksi, että alkemia muutti esineiden muotoa, taikuus rikkoi kaikkia luonnonlakeja ja loi esineitä tyhjästä. Taikuus oli epäreilua ja lähes vääryyttäkin, koska se järkytti maailman tasapainoa luomalla maailmaan uusia esineitä kierrättämisen sijaan.
Taikureiden hyökkäysten kohteeksi joutunut joukkue koostui kahdesta pojasta. Toinen oli niin ikään Ediä ja Alia vanhempi, vaaleahiuksinen ja lihaksikkaan näköinen, toinen taas aika lailla veljesten ikäinen, punahiuksinen eikä heiveröinen hänkään. Kuin yhteisestä, sanattomasta päätöksestä pojat ojensivat kätensä eteenpäin ja napsauttivat yhtä aikaa sormiaan. Elricit säpsähtivät vaistomaisesti taaksepäin, kun sormenpäistä lennähtivät tulisuihkut kohti taikurikaksikkoa. Nämä kiljahtivat ja pakenivat äkkiä takanaan olevaan huoneeseen sulkien kiireesti sen puisen oven takanaan. Liekit haihtuivat ilmaan, ennen kuin ne ehtivät koskettaa ovea.
Ed ja Al olivat kokeneet yhden päivän aikana jo niin paljon kummallisuuksia, että kaikki tämä alkoi tuntua suorastaan normaalilta arkielämältä. Ilmeisesti siltä sen pitäisikin alkaa tuntua, koska täällä pojat tulisivat viettämään monta vuotta elämästään.
”Morgan, Cassidy! Pendragon, Eastman!” Mustang kajautti niin, että Ed ja Al kompuroivat nyt vuorostaan poispäin hänestä. Tulipojat jähmettyivät oitis pakoilleen ja heidän voittoisat virneensä kuolivat heidän karskeille kasvoilleen. Huoneeseen pakoon luikkineet tyttö ja poika avasivat puuoven varovasti ja kurkistivat sen takaa syyllisen näköisinä kuin lattialle tarpeensa tehneet koiranpennut.
”Ymmärrän, että teillä on hieman ylimääräistä virtaa ja vapaata aikaa, mutta se ei tarkoita, että voisitte riehua täällä miten haluatte”, Mustang saarnasi ääni täynnä ärtymystä. ”Jos teillä on tylsää, voin antaa teille ylimääräisiä läksyjä. Myös koulun siivoaja, kokki ja talonmies tarvitsisivat apua, nuoret kädet ja jalat kelpaisivat heille varmasti.”
”Anteeksi, sensei”, vaaleahiuksinen tyttö mutisi varpaitaan tuijottaen.
”Oikeasti, ymmärrän kyllä että Raphael ekaluokkalaisena ei tajua, että ulkona voitte riehua mielin määrin, mutta Arthur, Merlin ja Ruby… Olette olleet täällä jo monta vuotta, tiedätte säännöt!”
”Anteeksi, sensei”, kolme poikaa mumisivat tytön tavoin hieman nolon näköisenä.
Saarnan aikana Edillä oli aikaa painaa mieleensä tärkeitä yksityiskohtia. Punahiuksinen tulenkäsittelijä oli hieman kolmea muuta lyhyempi ja nuoremman näköinen, joten hän oli varmaan tuo ekaluokkalainen Raphael. Tytön oli pakko olla Ruby, joten joko vaalea lihaskimppu tai ruskeahiuksinen ruipelo oli Arthur, ja toinen oli Merlin. Arthur kuulosti vahvan kuninkaan nimeltä, joten saadakseen päättelynsä loppuun hän arveli, että vaaleahiuksinen poika oli Arthur, ja ruskeahiuksinen Merlin.
”Siivotkaa tämä sotku”, Mustang huokaisi ja hieroi nenänvarttaan. ”ja kertokaa, missä Yuki ja Tohru ovat.”
”Yuki on varmaankin ulkona”, Ruby vastasi poimiessaan lattialla lojuvia tyynyjä kasaksi syliinsä vaaleat hiukset heilahdellen. ”Tohru on puolestaan kesätöissä sairasosastolla.”
”Ah, niin tietysti”, Mustang sanoi ja kääntyi katsomaan silmät selällään seisovaa Ediä ja Alia. ”Käyn etsimässä luottamusoppilaanne. Voitte sillä aikaa valita itsellenne huoneet. Merlin!”
Merliniksi kutsuttu brunette, hoikka poika kiirehti nopeasti kolmikon luo.
”Voitko näyttää Edwardille ja Alphonselle, mikä huone olisi vapaana. Jokin pieni huone riittäisi varmaankin, koska he aloittavat opiskelut vasta ensi vuonna.”
Sen sanottuaan Mustang lähti takaisin toisen kerroksen pastellisävyin piristettyyn käytävään. Merlin katsoi itseään nuorempia veljeksiä sinisillä, ystävällisillä silmillään ja hymyili lämpimästi.
”Hei”, poika sanoi, ja hänen hymynsä vain leveni. ”Olen Merlin, Kronitti. Kuten varmaan jo päättelittekin…”
Merlin vilkuili ympärilleen ja pieni puna kohosi hänen poskilleen.
”No, katsotaanpas teille sitten vapaat huoneet…”
Saman tien Merlin harppoi läheisellä seinustalla roikkuvan, suuren ilmoitustaulun luo. Taulun oikeaan alakulmaan oli laitettu A3-kokoinen paperi, joka suuresta koosta huolimattaan täytti ehkä vaun kymmenesosan vaaleasta korkista tehdyn ilmoitustaulun pinta-alasta. Ed ja Al tulivat kiinnostuneina hänen taakseen ja tutkailivat tuota paperia. Paperissa oli kuvattu Kronittien tilojen pohjapiirustus, ainakin paperin yläreunassa olevan tekstin mukaan.
Paperista kävi ilmi, että Kronittien tilat olivat kahdessa kerroksessa, ensimmäisessä ja toisessa. Niitä yhdistivät pienet, neliönmuotoiset portaat, jotka olivat heti oleskelutiloihin tultaessa oikeassa nurkassa. Sekä ylä- että alakerran oleskelutilaa reunustivat seinustoille ripotellut makuuhuoneet, jotka muodostivat pohjapiirustuksessa erikokoisia neliöitä ja suorakulmioita. Jokaisen huoneen kohdalle oli merkitty kaksi lukua viivalla erotettuina, ilmeisesti huoneen asukkaiden tämänhetkinen sekä maksimilukumäärä. Numeroiden lisäksi huoneita esittäviin laatikoihin oli kirjoitettu lyijykynällä, osa paremmalla ja osa huonommalla käsialalla, oppilaiden nimiä.
Hetken Merlin tutkaili pohjapiirustusta leukaansa hieroen, kunnes hän osoitti toisen kerroksen ovelta katsottuna oikeassa yläkulmassa olevaa huonetta, jonka numerot näyttivät 0/4.
”Kappas, olette onnekkaita. Harvoin meillä on kokonaista huonetta tyhjänä”, poika sanoi ja kääntyi hymyillen katsomaan veljeksiä. ”Tuleva huoneenne on juuri minun, Arthurin, Lightin ja L:n huoneen vieressä.”
Ed vilkaisi Alia, joka hymyili isoveljelleen pienesti. He antoivat Merlinin johdattaa heidät toiselle puolelle kodikasta oleskelutilaa ohi harmaasta kivestä kasatun takan, vaaleanruskean, pehmeännäköisen sohvan, houkuttelevan näköisten nojatuolien ja sekalaisista kirjoista notkuvien kirjahyllyjen. Lähes identtisten puuovien rivin oikeasta päästä paljastui oven takaa yllättävän avara ja valoisa, valkoseinäinen huone, jossa oli kaksi hieman huterannäköistä, vaaleasta puusta tehtyä kerrossänkyä. Toinen sängyistä oli heti ovesta tultaessa heidän edessään jalkopää ovelle päin, toinen taas oikeassa nurkassa jalkopää myöskin ovea kohti. Huoneen suuresta, vanhanaikaisesta ikkunasta näkyi sininen taivas. Ikkunan alla oli vanha, valkoinen kirjoituspöytä, sen edessä tuoli, ja huoneen vastapäisessä nurkassa oli vaatekaappi, jonka ovet olivat vaaleaa puuta. Lisäksi oikeassa nurkassa olevan kerrossängyn jalkopäässä, eli heti oven vieressä oli valkoinen kirjahylly.
Huoneen sisustus oli aivan liian vaalea Edin mieleen, eivätkä edes mustat, aasialaistyyliset kuviot vaaleanruskeissa verhoissa ja samanlaisessa matossa tuoneet tarvittavaa synkkyyttä.
”Saatte tämän huoneen käyttöönne ihan kahdestaan”, Merlin sanoi, ja päästi veljekset ohitseen tutkailemaan huonetta tarkemmin. ”Yuki ja Tohru tulevat pian auttamaan teitä eteenpäin. Minun täytyy mennä auttamaan Arthuria ja muita siivoamaan, saimme melkoista tuhoa aikaan…”
Nolostuneena hymyillen Merlin nyökkäsi pojille tervehdykseksi ja sulki huoneen oven perässään.
Tyytyväisenä hetken rauhasta ja hiljaisuudesta Ed asteli oitis huoneen oikean alakulman kerrossängyn luo ja istahti sängyn alasängylle huokaisten. Al asteli varovasti kirjoituspöydän ääreen ja kurkotti katsomaan ulos ikkunasta.
”Mihin me olemmekaan itsemme sotkeneet…?” Ed mutisi päätään pudistaen ja nojasi taaksepäin vasempaan käsivarteensa. Oikeanpuoleista, automail-keinokättä särki. Kipu säteili olkapäästä metallisina kiilteleviin sormiin, mikä ei ollut ollenkaan tavatonta automailin asentamisen jälkeen. Oli sanomattakin selvää, että kun hermoratoja kytkettiin automailiin, se tulisi sattumaan pitkään. Al katsoi häntä olkansa yli ja hymyili kuin sanoen: ”Älähän nyt, tästä tulee vielä hauskaa, usko pois.”.
”Tiedän, Al, tiedän. Suhtaudun kaikkeen liian kriittisesti”, Ed vastasi veljensä sanattomaan lauseeseen ja potkaisi raskaat, paksupohjaiset kengät jaloistaan. Hän työnsi ne sängyn alle ja heittäytyi selälleen sängylle, jonka oli näin varannut itselleen. Sängyn kirjava, kukkakuvioinen päiväpeitto oli yhtä aikaa liukas ja hieman karhea Edin poskea vasten, kun poika kääntyi makaamaan kyljelleen katse seinään päin. Ajatuksiinsa uppoutuen hän keskittyi tuijottamaan valkoisen, rapatun seinän koloja ja epätasaisuuksia ja päätti taloksi asetuttuaan tehdä huoneeseen muutoksia, jotka eivät tekisi tulevista vuosista yhtä helvettiä. Jo pelkkä päiväpeitto sai Edin silmät särkemään.
Poika huokaisi jälleen ja hänen kultaiset silmänsä katosivat raskaiden silmäluomien taa.
