Koulun koluamista
Ed ei muistanut nukahtaneensa, mutta heräsi kuitenkin oven koputukseen. Tokkuraisena hän avasi kultaiset silmänsä ja kierähti selälleen yrittäen hahmottaa, missä oli. Yläpuolella näkyi yläsängyn sälepohja. Hän ei ollut tainnut koskaan elämänsä aikana nukkua kerrossängyssä. Ikkunasta tuleva valo häikäisi unesta arkoja silmiä, ja valkeat seinät kirkastivat valoa entisestään. Aivan, Tejinagakkou.
Edin kohottautuessa silmiään hieroen istumaan sängyllään meni Al avaamaan huoneen oven. Huoneeseen astui kaksi vanhempaa oppilasta, joilla molemmilla oli samanlaiset univormut yllään. Ed muisteli, että Mustangilla ja Rizalla oli ollut samantapaiset housut ja takit, kun he olivat talvella käyneet veljesten kotona.
”Hei! Te varmaan olette Edward ja Alphonse Elric?” toinen tulijoista, ruskeasilmäinen ja ystävällisesti hymyilevä tyttö kysyi. Hänen pitkät, ruskeat hiuksensa olivat kahdella letillä, ja niitä koristivat keltaiset nauhat. Yllään hänellä oli musta takki ja mustat housut. Takin kauluksessa oli kultainen raita, samoin hihoissa ja alareunassa. Myös napit olivat kultaiset. Tytön vieressä seisovalla pojallakin oli samanlainen univormu. Pojan hiukset ylsivät suunnilleen olkapäille, ja ne olivat tummanharmaat. Ei vanhan papan tyylillä, vaan erikoisella tyylillä harmaat. Myös pojan silmät olivat erikoiset, sillä ne olivat väriltään violetit. Ed tarkkaili poikaa hieman kapein silmin pohtien, voisiko moiseen kummajaiseen luottaa. Sitten hän punastui tajutessaan, että oli aiemmin nähnyt taikuutta ja tulta käyttäviä henkilöitä, eikä epäröinyt näiden kohdalla tavallista enempää.
Al nyökkäsi vastaukseksi tulijoiden kysymykseen leveästi hymyillen. Huonon omatunnon aalto pyyhkäisi Edin yli, kun hän ei isoveljen tavoin ollut vastannut, vaan oli jättänyt puhumisen, no, kommunikoimisen puhumattoman Alin vastuulle. Tilanteen korjatakseen Ed nousi sängyltä, kiskaisi turhautuneena kantositeen kädestään viskaten sen sängylleen ja laittoi sitten kätensä puuskaan tullessaan pikkuveljensä rinnalle.
”Olemme Elricit, entä sitten?” hän kysyi, kenties hieman liian kärkevästi, koska tunsi Alin toruvan kyynärpään kyljessään.
”Minä olen Yuki Sohma”, tummanharmaahiuksinen poika esitteli itsensä ystävällisesti hymyillen. ”Ja tässä on Tohru Honda.”
”Olemme Kronittien, eli teidän luottamusoppilaspari”, Tohruksi esitelty tyttö jatkoi vähintäänkin yhtä ystävällisesti hymyillen. Ed hämmästyi aavistuksen huomatessaan, että hymyt olivat aidot. Jos joku olisi Edille ollut yhtä tökerö kuin hän oli äsken ollut näille kahdelle, olisi Ed varmasti vastannut samalla mitalla.
Ed laski katseensa lattiaan ja laittoi kätensä tummien farkkujensa taskuihin.
”Jokaisella ryhmällä on omat luottamusoppilaat, sekä näille varaoppilaat. Jos teillä tulee ikinä mitään ongelmia, ettekä saa ryhmänohjaajaamme Mustangia kiinni tai ette halua mennä hänen puheilleen, voitte tulla… oikeastaan teidän täytyy tulla meidän luoksemme”, Tohru jatkoi.
”Meitä pyydettiin esittelemään teille koulua, sillä olette kuulemma saapuneet vasta tänään”, Yuki sanoi. Al nyökytteli jälleen innokkaasti, ja Ed tuhahti jotain myöntävän suuntaan.
”Eiköhän siis lähdetä”, Tohru sanoi innoissaan. Veljekset vilkaisivat toisiaan ja seurasivat Yukia ja Tohrua takaisin Kronittien oleskelutilaan, joka oli rauhoittunut huomattavasti. Enää siellä istui hieman vanhempi tyttö nojatuolissa lukemassa kirjaa. Hän oli niin keskittynyt paksuun kirjaansa, ettei edes huomannut ohi kulkevaa nelikkoa.
”Turvallisuussyistä huoneita ei lukita edes yöksi”, Yuki selitti heidän kävellessään. ”Erittäin hyvällä erikoisluvalla saattaa talonmies Robert Singeriltä, tuttavallisemmin Bobbylta, saada avaimen, mutta se on erittäin harvinaista.”
”Oletko, Yuki, sukua Shigurelle?” Ed kysyi pojalta.
”Hän on serkkuni”, Yuki vastasi. Al nykäisi Ediä hihasta ja ojensi tälle paperilapun. Poika luki paperille pikaisesti kirjoitetun kysymyksen.
”Al haluaa tietää, tuleeko Honda automerkistä? Vai toisinpäin?”
Tohru ja Yuki vain nauroivat viedessään veljekset toisen kerroksen räikeän väriseen käytävään.
Koulu ja sen alue olivat niin suuria, että kiertelyssä meni leikiten parikin tuntia. Koulussa oli hulppeat viisi kerrosta ja kellarikerros. Ensimmäisessä, vanhalla ja arvokkaalla tyylillä sisustetussa kerroksessa oli lähinnä ruokala, liikuntasali, opettajien huone ja rehtorin kanslia sekä Kronittien tilojen alakerta. Räikeässä toisessa kerroksessa oli Kronittien tilojen yläkerta, jossa Alin ja Edinkin huone sijaitsi. Lisäksi kerrokseen oli ahdettu lukuisia tavallisia luokkatiloja, toinen liikuntasali sekä yksi opettajien huoneisto.
”Täältä löydätte ryhmänohjaajamme Mustangin”, Tohru sanoi ja näytti hissejä vastapäätä olevaa, silmiinpistävän punaista ovea, jossa luki keltaisin kirjaimin allekkain ”Roy Mustang” ja ”Shigure Sohma”.
”Hän asuu kahdestaan Sohma-sensein kanssa.”
”Ihme, ettei se Mustang ole vielä hermostunut tuon oven väristä, tai ylipäätään tästä sisustuksesta, ja polttanut kaikkea maan tasalle”, Ed tuhahti.
”Hän suostui oven räikeään ulkoasuun sillä ehdolla, että sai itse valita värin”, Yuki selitti. ”Ja jos hän olisi polttanut paikan, olisi meillä yksi ryhmänjohtaja ja tulen hallinnan sekä englannin opettaja vähemmän.”
Koulumaisen, valkean värin hallitsemassa kolmannessa kerroksessa sijaitsi Edin ja Alin aiemmin näkemän Sarutobi-sensein ja Umino-sensein minihuoneiston lisäksi pari muuta opettajien huoneistoa, auditorio sekä Jaapioiden ja Lipareiden omien tilojen alakerrat.
Neljäs kerros oli ensimmäisen kerroksen tavoin aivan vanhan rakennuksen näköinen, kuten koulun ulkokuoren mukaan kaikkien kerrosten olisi kuulunut olla. Sielläkin oli opettajien huoneistoja, luokkatiloja ja Jaapioiden ja Lipareiden tilojen yläkerrat, sekä toisen kerroksen tavoin pirteästi sisustettu kahvila, jossa oli kymmenisen pöytää vieri vieressä. Tiskin takana tyttö, jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja joka oli olemukseltaan hieman poikamainen, jakeli oppilaille juomia ja pieniä välipaloja. Hänen kaverinaan oli punapäinen poika, joka otti vastaan asiakkaiden rahat ja tytön valitukset, ja vastasi niihin äkäisesti. Heidät esiteltiin Arisa Uotaniksi ja Kyo Sohmaksi. Myös Kyo ja Yuki olivat serkuksia, vaikkeivat Yukin mukaan oikein tulleet toimeen keskenään. Seuratessaan Kyon hermostumista ja sitä, miten poika paiskasi yhtäkkiä rahat kädestään tiskille ja katosi poksahtaen, ei Ed ihmetellyt yhtään, miksi tuon kuumakallen kanssa oli vaikeaa olla riitelemättä. Yksin jäänyt tyttö kirosi kovaan ääneen ja jäi tuskailemaan yksin tiskin takana parveilevien oppilaiden kanssa.
Viides kerros oli myös puuseinien ja parrujen sekä antiikkisen näköisten huonekalujen hallitsema, mutta siellä täällä oli hieman modernimpia piristepilkkuja, kuten suuri, tummanvihreä ja pehmeän näköinen sohva hissien luona, sekä kehystettyjä elokuva- ja bändijulisteita seinillä. Opettajien huoneistojen lisäksi siellä oli erikoisluokkia vaarallisempien ja tuhoisimpien erikoisvoimien opetukseen, suuri yleinen oleskelutila täynnä tietokoneita, televisioita, pelikonsoleita, ja olipa siellä myös biljardi-, pöytätennis- ja ilmakiekkopöytäkin. Tuon meluisan ja täynnä iloa ja riemua olevan huoneen vieressä oli meluhaitoille altis kirjasto, joka suorastaan pursusi sekä vanhoja että uusia kirjoja. Tiskin takana istuva, mustat, rasvaiset ja olkapäille ylettyvät hiukset omistava, koukkunenäinen ja tuimakatseinen mies näytti niin työhönsä kyllästyneeltä ja murhanhimoiselta, että Ed joutui tosissaan miettimään, uskaltautuisiko myöhemmin viettämään aikaansa kirjastoon. Kirjastot ja erityisesti vanhat kirjat olivat hänen suosikkiseuraansa heti Alin jälkeen. Ed rakasti lukemista, ja uppoutui usein alkemiaa, sen eri muotoja ja sen historiaa käsitteleviin kirjoihin. Yuki ja Tohru kertoivat miehen olevan Severus Kalkaros, taikuuden opettaja, joka opetti myös fysiikkaa, kemiaa ja englantia sitä vieraana kielenään opiskeleville. Ed toivoi, ettei joutuisi koskaan tuon opettajan oppitunneille, sekä pelottavan ulkomuodon että taikuuden vuoksi, ja uskoi Alin toivovan samaa.
Kellarikerros oli kolea ja ankea. Siellä oli sairasosasto, suurempia opetusluokkia, joitakin opettajien asuintiloja, pieni uima-allasosasto ja saunatilat sekä neljännen ryhmän, Tonkarin oleskelutilat. Yuki ja Tohru selittivät veljeksille, että neljästä Tejinagakkoun ryhmästä Tonkarit olivat pelätyimpiä ja kammoksutuimpia, koska heidän kykyihinsä kuuluivat kaikki ”pahat” kyvyt. Ryhmiin jako tapahtui kykyjen perusteella, eli koko ryhmä oli täynnä pelottavimpien ja vaarallisimpien kykyjen hallitsijoita. Tonkareiden ”omat värit”, jotka toistuivat esimerkiksi heidän oleskelutilojensa sisustuksessa ja univormujen koristuksissa, olivat musta ja vihreä. Koulujen välisissä urheilulajeissa he menestyivät parhaiten pesäpallossa ja miekkailussa, luultavasti oikein kohdistetun vihan ja voiman sekä oveluuden ja viekkauden ansiosta. Ryhmän tunnuseläimenä olikin viekas kettu.
Edin ja Alin ryhmä Kronitti puolestaan oli tunnettu vuosikaudet ryhmänä, joka koostui suosituimmista ja lahjakkaimmista oppilaista, sillä he olivat useimmiten kilttejä ja ahkeria. Heidän tunnuseläimenään oli viisas pöllö, ja heidän värejään olivat sininen ja kultainen, minkä veljekset olivat Kronittien oleskelutilojen sisustuksesta huomanneet. Kronittien pravuurilajeja olivat uiminen ja karate, jotka molemmat olivat keskittymistä ja voimaa vaativia yksinlajeja.
Toiseksi suosituin ryhmä oli Lipari, jonka oppilaat olivat tunnettuja rohkeudestaan, ja joskus ikävä kyllä myös uhkarohkeudestaan. Rohkeudestaan ja uhkarohkeudestaan oli myös tunnettu heidän tunnuseläimensä kissa. Heidän värejään olivat punainen ja hopea, ja he olivat luonnostaan älykkäitä vähäisellä opiskelulla. Siksi he pärjäsivätkin hyvin shakissa, sekä jalkapallossa.
Viimeinen muttei vähäisin ryhmä oli Jaapio. He olivat melkein surullisenkuuluisia hömelyydestään ja tavallaan tyhmyydestäänkin, mutta älyn he korvasivat uskollisuudella ja luotettavuudella. He olivat myös luonnon läheinen ryhmä johtuen heidän voimistaan, jotka liittyivät kaikki jotenkin luontoon ja eläimiin. Parhaiten nämä hömelykset pärjäsivät joukkuelajeissa, ja he olivatkin menestyneet ringetessä ja jääkiekossa. Heidän värejään olivat violetti ja pronssi. Eläinkunnan yksi uskollisimmista eläimistä oli myös näiden luotettavien oppilaiden tunnus, nimittäin koira.
Ed arveli, että meni varmaan pitkään, ennen kuin hän oppisi muistamaan Tejinagakkoun rakennuksen pohjapiirustuksen edes jotenkuten ulkoa. Onneksi opettelua helpottamaan kaikille oppilaille jaettiin kalenterit, joissa oli myös koulun kartta. Kartat löytyivät myös jokaisen kerroksen portaiden luo sijoitetuilta ilmoitustauluilta, jotka olivat täynnä erilaisten kerhojen ilmoituksia ja joidenkin opettajien viestejä ja muistutuksia läksyistä ja oppitunneista. Myös neljässä ryhmässä oli paljon opettelemista, mutta se taas sai hänet odottamaan innolla tejinaoppi-nimisen aineen tunteja, joilla Yukin ja Tohrun mukaan selitettiin kaikki ryhmien nimien taustoista erilaisiin voimiin ja niiden kehittymisiin.
Kuten Ed ja Al olivat jo aiemmin nähneet, oli vihreä piha-alue valtava. Sen täytyikin olla, jotta sinne mahtui paljon oppilaita pitämään hauskaa, etenkin kun hauskanpitoon kuului usein tilaa vieviä kykyjä. Ympäri pihaa oli satunnaisia puita ja siellä oli pelikenttiä, penkkejä, riippumattoja, pöytäryhmiä ja monia erilaisia tapoja viettää aikaa. Koulun takana olivat opettajien autotallit sekä puutarha täynnä hedelmäpuita ja marjapensaita. Piha-aluetta ympäröi metsä, jonne kuulemma oppilailla oli myös lupa mennä. Koulun aluetta ympäröi kuulemma aita, josta näki, minne asti sai kulkea. Aitaa ei saanut ehdottomasti ylittää eikä alueelta poistua arkisin iltakahdeksan jälkeen, ja itse piti pitää huolta, että osasi ajoissa suunnata oppitunneille, jos ei kuullut koulun kumisevaa kelloa.
Lisäksi koulun alueeseen kuului hiekkapohjainen uimaranta, jossa sai muuten oleskella vapaasti, mutta uida vain muiden seurassa eikä koskaan yksin. Lähes aina paikalla oli myös uimavalvojana toimiva veden hallitsija ja veden hallinnan lisäksi liikuntaa opettava Jack Shephard.
Uuvuttavankin esittelykierroksen jälkeen Ed ja Al olivat paitsi pyörällä päästään, myös janoisia ja uupuneita. Niinpä Yukin ja Tohrun suunnatessa hakemaan pojille heidän univormujaan ja muita koulutarvikkeita päättivät Ed ja Al uskaltautua täynnä oppilaita olevaan kahvilaan neljänteen kerrokseen. Tiskin takana hyörivä Arisa-san ei suostunut ottamaan veljeksiltä maksua näiden juomista, ja kovasti kiitellen pojat lähtivät etsimään itselleen istumapaikkaa. Edelleen pahantuulinen Kyo siivoili pöytiä ja sai paheksuvia katseita oppilailta, joiden nenän eteen hän tuli heilumaan tiskirättinsä kanssa. Kiertäen äkäisen punapään kaukaa onnistuivat veljekset puikkelehtimaan vapaaseen nurkkapöytään. He istuivat selät seinään päin ja katselivat kahvilan hulinaa. Vaikka Yukin ja Tohrun mukaan suurin osa oppilaista oli vielä viettämässä kesälomaansa mantereella (Ed ja Al olivat saaneet yllätyksekseen kuulla, että Tejinagakkou sijaitsi itse asiassa suurella Hinanjo-saarella), oli Tejinagakkoussa silti veljesten makuun ihan tarpeeksi ihmisiä. Kahvilan ovella oli jatkuva liikenne tyttöjen ja poikien virratessa sisään ja ulos, ja nauru ja keskustelu täytti pienehkön, kodikkaan tilan.
”Anteeksi, saako tähän istua?”
Pöydän luo oli ilmestynyt aiemmin Kronittien tiloissa taikonut Merlin-poika, joka toisessa kädessään piteli höyryävää mukia, toisella kädellään haroi sotkuisia, ruskeita hiuksiaan joko selvemmiksi tai pahempaan sotkuun.
Alin taas nyökytellessä sanattomasti kiirehti Ed vastaamaan.
”Vapaa maa. Ainakin toivottavasti…”
Poika naurahti ja istuutui pyöreän pöydän ääreen Edin viereen.
”Tehän olette ne uudet oppilaat, Elricin veljekset?” poika kysyi katse mukissaan vilkaisten vain pikaisesti kumpaakin itseään nuoremmista pojista.
”Tuota kuulee koko ajan täällä…” Ed huokaisi ja nojautui taaksepäin tuolissaan nostaen katseensa valkoiseksi maalattuun kattoon. Poika naurahti jälleen.
”Sana kiertää täällä nopeasti. Minä olen Merlin Morgan. Esittelin itseni aiemmin vähän huonosti. Olen…”
”…taikuri”, Ed sanoi, äänessään enemmän happamuutta kuin oli tarkoitus.
”Olin kyllä sanomassa että velho, mutta taikuri kelpaa myös”, Merlin sanoi hymyillen ja pörrötti jälleen hiuksiaan. Hän vilkaisi kahvilan ovelle ja keskittyi sitten jälleen kaakaonsa sekoittamiseen.
”Olen täällä toista vuotta”, hän selitti. ”Näemmekin toisiamme sitten usein, kun olemme huonenaapureita… Mitkä teidän kykynne ovat?”
Ed ei ollut varma, häiritsikö pojan utelu häntä, mutta päätti kohteliaisuussyistä kuitenkin vastata.
”Minä olen alkemisti”, Ed sanoi. ”Osaan tehdä alkemiaa pelkillä käsilläni. Tavallisestihan siihen tarvitaan…”
”…syntetigrammi”, Merlin täydensi Edin lauseen katsoen tätä hämmästyneenä. Ed käänsi vaivautuneen katseensa ovelle. Miksi taikurivelhoa alkemia kiinnosti, miksi tämä tiesi siitä?
”Oletko siis jonkinlainen luonnonlahjakkuus?” Merlin uteli. Ed hymähti.
”Kai niinkin voisi sanoa. On minua väitetty neroksikin.”
Ed ei voinut peittää pientä ylpeyttä äänestään.
”Vau. Minäkin olen osannut taikoa jo pienestä pitäen, ja minun tarvitsee lausua vähemmän loitsuja kuin velhojen keskimäärin”, Merlin sanoi, ja laski punastuneena katseensa jälleen mukiinsa, josta hän joi pitkän kulauksen. ”Vaikka en minä mitenkään erikoinen ole, osaan vain taikoa yksinkertaisia asioita ilman, että minun tarvitsee mutista mitään hölmöä lorunpätkää. Mutta se siitä. Mikä sinun kykysi on, Alphonse?”
”Al osaa puhua eläimille”, Ed vastasi. Merlin nyökkäsi ihailevaisena.
”Hän on siis Jaapio, eikö?”
”Hän asuu kanssani Kronittien tiloissa, koska hän ei aloita koulua yli vuoteen.”
Merlin nyökkäsi uudelleen. Ed tunsi Alin tökkivän käsivarttaan ja arvatessaan veljensä tahtovan kysyä tuolta velhopojalta jotain teki kultasilmäisen ja -hiuksisen pojan mieli jättää pikkuveljensä huomiotta, mutta koska tämä ei hänen takiaan voinut puhua, ei hän vain voinut tehdä niin. Al kyllä jaksoi aina muistuttaa, että hänen puhumattomuutensa ei ollut yksin Edin vika, mutta Ed ei voinut huonolle omalletunnolleen mitään.
Ed luki Alin ojentaman paperilapun.
”Al tahtoo tietää lisää taikuudesta. Tarvitseeko velhojen lausua aina jokin loitsu ja voiko kuka tahansa opetella taikomaan ja niin edelleen…”
Vastoin Edin odotuksia Merlin ei ihmetellyt Alin puhumattomuutta, vaan katsoi vuotta Ediä nuorempaa poikaa hymyillen.
”Yleensä täytyy lausua loitsu. Mitä kokemattomampi velho olet, sitä yksinkertaisimmissakin taioissa tarvitsee sinun sanoa ääneen siihen vaadittava loitsu. On oma haasteensa opetella ulkoa kaikki loitsut, mutta joskus käy niin, että osan taioista osaa tehdä myös ilman ääneen sanottua loitsua. En tiedä miksi minä olen sellainen… ’erikoinen’. Monet ovat yrittäneet loitsia olematta velhoja, mutta heiltä se ei vain onnistu. Sitä paitsi loitsut ovat meidän tarkoin varjeltu salaisuutemme.”
Merlin iski silmää veljeksille ja kääntyi jälleen katsomaan ovelle päin. Samassa hänen ilmeensä kirkastui ja poskille ilmestyi pieni puna.
”Minun… äh, Arthur, huonetoverini, tulen hallitsija, hän tuli tänne. Siis sovimme tapaavamme täällä, joten minä tästä…”
Nolostuneena mutisten Merlin nousi ja veljeksille nyökäten lähti kohti vankkarakenteista, vaaleahiuksista Arthuria. Ed ja Al katselivat ruipelon pojan perään, kunnes Ed tyhjensi limsapullonsa ja nousi seisomaan.
”Minä menen kirjastoon, tuletko mukaan?”
Al pudisti päätään.
”Selvä. Nähdään myöhemmin huoneessa, okei?”
Al nyökkäsi ja seurasi veljeään ulos kahvilasta. Edin suunnatessa kohti yläkertaan vieviä portaita lähti Al alaspäin. Ulkona oli kaunis ilma, ja vaikka kello lähestyi jo neljää, ei illan tulosta ollut vielä tietoakaan, joten Al oli varmaankin menossa ulos. Silti Ed ei voinut vastustaa kirjaston tunnelmallista ja kiehtovaa kutsua. Halu tutustua mahdollisesti vanhoihin ja harvinaisiinkin kirjoihin voitti jopa Kalkaros-sensein pelottavan tuijotuksen, kun Ed luikahti sisään hiljaiseen kirjastoon ja suuntasi kulkunsa alkemiaa käsittelevälle osastolle.
