Kirjaston kätköissä
Ed oli taivaassa. Kultaiset silmät innosta loistaen kaksitoistavuotias poika katseli edessään vankkana seisovaa, vanhaa kirjahyllyä, joka ylsi lattiasta kattoon, oli kymmeniä metrejä pitkä ja täynnä kirjoja. Alkemiaa käsitteleville kirjoille oli varattu hyllytilaa monta metriä, ja Ediltä meni hetki ennen kuin hän sai tartuttua yhteenkään vanhan näköisistä kirjoista. Hänen aiemmat alkemiaa käsittelevät kirjansa olivat peräisin hänen isänsä jäljiltä koskemattomaksi jääneen työhuoneen kirjahyllystä, josta Ed ja Al saivat lainata äitinsä erityisluvalla kirjan silloin tällöin luettavaksi vannottuaan pitävänsä niistä hyvää huolta. Suurin osa kirjoista oli kuitenkin koluttu jo moneen kertaan läpi, ja Ed jos kuka janosi jatkuvasti uutta tietoa. Niinpä pojalle oli unelmien täyttymys päästä näin suuren kirjavalikoiman ääreen.
Ed poimi käteensä ensimmäisen kirjan. Hän selaili kirjaa hetken ja otti sitten käteensä toisen. Ennen kuin hän huomasikaan, oli poika kasannut käsivarsilleen vinon pinon erilaisia kirjoja. Vasen käsi tärisi kirjojen painosta ja oikeaa, automail-kättä särki, koska sen kuntoutus oli vielä osittain kesken ja hermoratojen kytkeminen konekäteen vaati kunnon kuntotreenin, mutta siltikään Ed ei suostunut luopumaan yhdestäkään kirjasta. Lyhyenpuoleinen poika näki juuri ja juuri eteensä painavan kirjapinon takaa, kun hän lähti hoiperrellen kantamaan sitä keskellä kirjastoa sijaitsevia pöytiä kohti.
Hyllyrivin päädyn ohi käveli Ediä muutaman vuoden vanhempi poika, joka hyllyjen välissä olevaa Ediä vilkaistessaan tulikin takaisin käytävän päähän.
”Tarvitsetko apua?” tuo ruskeahiuksinen ja -silmäinen, pitkä poika kysyi katsellen Edin ponnistelua kasvoillaan sekä huolestunut että huvittunut ilme.
”En…” Ed vastasi ja otti askeleen taaksepäin horjahtaessaan. Jatkaessaan matkaansa jälleen eteenpäin lähti kirjapino uhkaavasti huojumaan.
”Jos minä kuitenkin…” mysteeripoika kiiruhti Edin luo ja sieppasi juuri kaatumaisillaan olevan kirjapinon kiinni. Hän otti yli puolet kirjoista itselleen ja hymyili Edille ystävällisesti.
”Kiitos…” Ed mutisi hieman nolostuneena.
”Eipä kestä. Tiesin, että tuo tulisi päättymään huonosti.”
Ed katsoi itseään reilusti pidempää brunettea kummastuneena, ja tämä näytti hieman vaivautuneelta.
”Niin, osaan ennustaa. Olen Sam Winchester.”
”Ai. Öh, minä olen Ed. Edward Elric. Alkemisti.”
”Jotenkin osasin arvata sen”, Sam sanoi ja viittasi käsillään olevaan kirjapinoon. ”Hauska tutustua, Ed. Viedäänkö nämä pöytien luo?”
”Juu. Kiitos.”
Pojat kantoivat kirjat vapaalle pöydälle ja pyyhkivät hikeä. Heinäkuisen iltapäivän lämpö tuntui myös sisällä.
”Et näytä tutulta”, Sam sanoi ja tutkaili Ediä katseellaan. ”Tai no tavallaan näytät, mutta en tiedä olenko nähnyt sinut todellisuudessa vai jossain välähdyksessä. Tai sitten en ole nähnyt sinua missään, on hankalaa muistaa eri ihmisten ulkonäkö, kun näkee niin paljon ihmisiä nykyhetken todellisuudessa ja välähdysten tulevaisuudessa, enkä edes koskaan tule kohtaamaan kaikkia henkilöitä, joita näen näyissäni…”
Sam haroi hiuksiaan ja hymyili hieman anteeksipyytävästi.
”Joo, veljeni ja minä tulimme tänne tänään”, Ed vastasi ja tuli vasta nyt ajatelleeksi, millaista hulinaa yksi ainoa päivä saattoi olla. Ei ihme että poikaa alkoi jo uuvuttaa. ”Aloitan koulun ensi tammikuussa, ja veljeni Al vuoden myöhemmin.”
”Ahaa, ymmärrän”, Sam nyökytteli ja hieroi leukaansa miettiväisenä. ”Olen siis saattanut nähdä sinut välähdyksissäni… No, minä jatkan matkaani. Minun täytyy valmistautua tulevia yhteiskuntaopin tunteja varten pänttäämällä hieman ennakkoon. Ehkä näemme myöhemmin jossain!”
Kättään heilauttaen Sam katosi hyllyjen väliin. Ed vastasi tervehdykseen ja istahti sitten pöydän ääreen katsellen valtavaa kirjavuorta edessään. Hän otti sattumanvaraisesti yhden kirjan käteensä ja ryhtyi tutkailemaan sen sisällysluetteloa.
Ei mennyt kauaakaan, kun Ed laski kirjan kädestään pyyhkiäkseen jälleen hikeä otsaltaan. Tutut farkut olivat olleet varma valinta, mutta ehkä Edin pitäisi vähitellen alkaa pukeutua sään mukaisesti. Musta t-paita ja sen päällä oleva, harmaa huppari eivät auttaneet asiaa. Sisällä oli läkähdyttävän kuuma, Ed epäili kaikkien näiden kirjojen toimivan kuin lämpöeriste kirjastolle. Koko koulussa ei varmaan ollut edes toimivaa ilmanvaihtoakaan.
Turhautuneena Ed nousi ylös ja sitoi hupparinsa vyötärölleen. Hän valitsi pöydältä muutaman kirjan ja vei loput takaisin hyllyyn onnistuen kantourakassa juuri ja juuri yksin. Koko toimituksen ajan Kalkaros-sensei loi häneen epäileviä katseita pitkän nenänsä vartta pitkin, mutta Ed ei välittänyt miehestä. Sen sijaan hän palasi hakemaan valitsemansa kirjat ja kantoi ne miehen eteen tiskille.
”Hei, voiko täältä lainata kirjoja?” Ed kysyi. Mustahiuksinen mies katsoi poikaa ja huonosti peitelty halveksunta käväisi tämän kasvoilla.
”Tämä on kirjasto”, mies sanoi ärsyttävän hitaasti ja sanojaan venytellen.
”Niin, no, haluaisin nämä”, Ed sanoi katse kirjapinossa, ja työnsi kirjoja eteenpäin kuin sanojensa vakuudeksi. Synkeä opettaja katsoi kirjoja, tuhahti ja ojensi kätensä. Hetken Ed vain tuijotti kättä, ja tunsi pienen punan kohoavan poskilleen nolostuneena tyhmyydestään.
”Opiskelijakorttisi”, Kalkaros-sensei sanoi sanaa venyttäen ja kuulostaen erittäin ärsyyntyneeltä.
”Äh, tulin vasta tänään, eikä minulla ole sellaista vielä…”
”Vai niin”, tieto tästä ei ainakaan saanut Kalkaros-senseitä yhtään paremmalle tuulelle. ”Nimesi ja tupasi?”
”Mikä?”
Kalkaros-sensei huokaisi äänekkäästi.
”Ryhmäsi nimi.”
”Ai. Edward Elric. Olen Kronitti.”
”Vai että Kronitti…” mies mutisi ja heilautti kättään sivulleen. Yhtäkkiä tiskin toisella puolella hieman matalammalla olevalla pöytätasolla ollut mustekynä hypähti pystyyn ja kirjoitti itsekseen jotain sen vieressä olevalle paperille. Ed katsoi kynää ja paperia silmät suurina, kunnes tajusi Kalkaros-sensein tuijottavan puolestaan häntä.
”Palautuspäivä on kahden viikon kuluttua”, mies sanoi. Kynä siirtyi pienemmän paperin luo ja kirjoitti siihen jotain. Kalkaros-sensei otti paperin ja laittoi sen kirjapinon päälle. Paperiin oli kirjattu kirjojen nimet, eräpäivä, 17.7. sekä Edin nimi ja ryhmä. Mutisten kiitoksen Ed otti kirjat mukaansa ja häipyi kirjastosta niin pian kuin pääsi ilman juoksemista.
Ed päätti viedä ylimääräiset kaksi kirjaa hänen ja Alin huoneeseen, ja mennä sitten ulos jatkamaan aloittamaansa kirjaa. Kronittien oleskelutilassa oli epäilyttävän hiljaista, mutta ennen kuin Ed ehti epäillä, että koulussa oli käynnissä paloharjoitus josta hän ei ollut kuullut, törmäsi hän lähes kirjaimellisesti Aliin huoneensa ovella. Nuorempi poika avasi oven aivan Edin nenän edestä, ja tämä horjahti askeleen taaksepäin väistäessään.
”Ai, hei Al”, Ed tervehti. Al nyökkäsi hymyillen ja kaivoi pienen, kärsineen lehtiön sekä lyijykynänpätkän taskustaan. Hän kirjoitti hetken jotain ja repäisi lapun irti asettaen sen sitten Edin luettavaksi tämän kirjapinon päälle.
”Olet menossa syömään?” Ed kysyi paperin luettuaan. Al nyökkäsi.
”Merlinin, Arthurin, Lightin ja Laurentin kanssa?” Ed jatkoi. ”Keitä nämä Light ja Laurent ovat?”
Al pyöräytti silmiään eikä jättänyt epäselväksi mielipidettään Edin huolehtimisesta. Sitten vaaleanruskeahiuksinen poika nyökkäsi kohti heidän vieressään olevan, veljesten naapurihuoneen ovea.
”Merlinin ja Arthurin huonetovereita siis?” Ed kysyi. Al nyökkäsi jälleen ja ennen kuin Ed ehti vastustella, otti nuorempi poika kirjat Edin käsivarsilta. Edin teki mieli estellä veljeään vedoten siihen, että hän oli heistä se isoveli, mutta hän tyytyi olemaan kiitollinen Alille irvistäessään automail-kätensä olkapään vihlaisun vuoksi. Hienoa, nyt kättä särkisi taatusti loppupäivän, juuri kun Ed oli päättänyt olla käyttämättä kantosidettä välttyäkseen ihmisten sääliviltä tai pahimmassa tapauksessa pilkkaavilta katseilta.
Kuin Edin ajatukset lukien palasi Al huoneeseen ja tuli pian takaisin ilman kirjoja ja kädessään Edin valkoisista kangassuikaleista ommeltu kantoside. Ed huokaisi, mutta antoi Alin auttaa sen laittamisessa. Vaikka Ed ei sitä ääneen sanonutkaan, häntä ärsytti olla sekä pikkuveljensä huolehdittavana, että avuton vammainen.
Juuri, kun Edin automail-käsi oli saatu kantositeeseen, avautui viereisen huoneen ovi ja oleskelutilaan pelmahti neljä keskenään samanikäistä teinipoikaa. Hennonoloisen, jatkuvasti hymyilevän Merlinin ja lihaksikkaan, johtajatyyppisen Arthurin veljekset tunnistivat, mutta kaksi muuta poikaa olivat heille tuntemattomia. Toinen pojista oli ruskeahiuksinen ja jotenkin älykkään näköinen. Hän oli Arthurin tavoin Merliniä pidempi, ja yllään hänellä oli koulun tuttu univormu, jonka päälle hän oli laittanut Kronittien väreihin sopivan, sinikultaisen kravatin. Toisen hiukset taas olivat sekalainen, musta pehko. Ei riittänyt, että hän oli muutenkin kaikkia muuta kolmea lyhyempi, vaan hänen ryhtinsäkin oli hieman eteenpäin kumartunut, mikä sai hänet näyttämään ujolta, pieneltä ja vähän sisäänpäin kääntyneeltäkin. Hän taas oli pukeutunut valkoiseen, pitkähihaiseen paitaan ja löysiin, kuluneisiin farkkuihin.
”Ai, siinähän te olettekin”, Merlin sanoi veljekset huomatessaan. Myös muut pojat kääntyivät katsomaan Elricejä, ja vaistomaisesti Ed jännittyi valmistautuen puolustamaan Alia. Hänellä oli jonkinlainen synnynnäinen, erittäin voimakas vaisto suojella pikkuveljeään, eikä näistä friikeistä voinut mennä takuuseen, mitä vaarallisia kykyjä heillä oli. Ed tiesi Merlinin osaavan taikoa ja Arthurin hallitsevan tulta, mutta ujo takkutukka ja älykkö hujoppi näyttivät epäilyttäviltä.
”Tässä ovat Light Yagami”, Merlin viittasi kohti kravattiin sonnustautunutta poikaa, joka nosti kättään tervehdykseksi sama vakava ilme naamallaan kuin hänen kasvonsa olisivat jämähtäneet siihen asentoon.
”Ja tässä on Laurent Lawliet, tuttavallisemmin L”, Merlin viittasi kohti poikaa, joka tuijotteli risaisten sukkien peittämiä varpaitaan kädet farkkujensa taskuissa.
”Ainakin tällä hetkellä hän on L”, Arthur hymähti kädet puuskassa. L vilkaisi poikaa hiuspehkonsa alta, muttei sanonut mitään.
”Hmh, L:n kyky on… tai no hänellä on kaksi persoonaa”, Merlin selitti hieman vaivautuneen oloisena nuoremmille pojille, ja vilkaisi L:ää kuin lupaa kysyen. Tämä näytti edelleen kiinnostuneelta sukassaan olevaa reikää kohtaan.
”Eikö se ole niin kuin… mielenterveysongelma tai jotain, eikä kyky?” Ed kysyi epäileväisenä, ja tuijotti L:ää kuin yrittäisi porautua katseellaan tämän pään sisään. Ajatustenlukukyvystä olisi nyt hyötyä.
”Ei, hänellä on oikeasti kaksi persoonaa”, Arthur selitti. ”He voivat ilmeisesti keskustella toisilleen, ja toinen on ulkonäöltäänkin aivan erilainen kuin L. Jessus, sinun on tavattava Hideki! Se jätkä vasta osaa bilettää!”
”Hideki Ryuga on L:n toinen, railakampi persoona”, Light sanoi avaten suunsa ensimmäisen kerran. ”Hän tulee esiin aina, kun L on stressaantunut.”
”Hei L, mitä Hidekille kuuluu?” Arthur nauroi lähes pilkaten. L vilkaisi poikaa jälleen, tällä kertaa silmissään lähes murhanhimoa.
”Käskee sinun pitämään leipäläpesi ummessa”, L mutisi ja Arthur vain nauroi.
”Käske hänen tulla ulos, voisin lähteä käymään ihmisten ilmoilla”, vaaleahiuksinen poika naurahti.
Tieto L/Hidekin kaksipersoonaisuudesta ei ainakaan saanut Ediä luottamaan yhtään enempää näihin hyypiöihin, vaikkei hän ollutkaan aivan varma, oliko käsittänyt tuon ”kyvyn” aivan oikein. Oliko L:n sisällä siis toinen ihminen? Entä oliko tuo toinen vaarallinen? Huomaamattaan Ed oli siirtynyt hieman Alin eteen tämän suojaksi, ja nyt nuorempi veljeksistä työntyi veljensä rinnalle katsoen pää kallellaan Lightia, joka vastasi hieman kummissaan pojan pronssisten silmien tuijotukseen. Ed aikoi juuri avata suunsa tulkatakseen Lightille, mitä Al tahtoi, mutta poika ehti puhua ensin.
”Ai mikä minun kykyni on?” Light kysyi hämmästyneenä, ja Al nyökkäsi.
”Onko sitä enää kovin vaikea arvata?” Light jatkoi ja hymyili aavistuksen. Ed tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan automail-käden kivuliaasta vastustelusta huolimatta.
”Niinpä tietenkin, olet ajatustenlukija eikä kukaan meistä ole enää turvassa”, hän sanoi hieman happamana.
”Itse asiassa…” Merlin aloitti, mutta hänen puheensa keskeytti pieni poksahdus, kun Light katosi ohuen savupilven saattelemana. Elricin veljekset säpsähtivät ja astuivat askeleen taaksepäin. Samassa Light oli jo ilmestynyt oleskeluhuoneen ovelle käsi ovenkahvalla.
”No, tuletteko te?” ruskeahiuksinen poika kysyi kasvoillaan tyytyväinen virne, kun hän työnsi käytävään vievän oven auki.
