Luonnon lapset
Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Satamaa reunustavat lehtipuut hehkuivat vihreinä, ja puiden lomassa olevassa satamakahvilassa vilisi ihmisiä. Ed asteli kevyin mielin eteenpäin, kädessään koiran talutushihna. Hihan toisessa päässä oli suuri, mustavalkoinen koira. Se oli Winryn koira, Den, jonka toinen etutassu oli korvattu automaililla sen jäätyä pentuna traktorin alle. Ed asteli meren rannassa kulkevaa mukulakivikatua ja hymyili itsekseen. Den heilutti häntäänsä ja läähätti kesäpäivän kuumuudessa.
”Ed!” kuului huuto. Ed varjosti kasvojaan kädellään ja näki edessäpäin kaksi vaaleahiuksista lasta, tytön ja pojan. Alphonsen ja Winryn. Juuri, kun Ed kohotti kätensä vilkuttaakseen heille, päätti Den ilmeisesti viilentää itseään hyppäämällä uimaan. Koiran kiskaistessa voimakkaasti Ed älähti ja tempautui mukana suoraan mereen. Vesi oli viileää, muttei kylmää, kun poika sukelsi pää edellä pinnan alle. T-paita ja shortsit imivät itsensä täyteen vettä ja automail-käsi kiskoi vaaleaa poikaa kohti pohjaa, kun tämä räpiköi pysyäkseen pinnalla. Samalla hän etsi katseellaan Deniä, josta ei näkynyt vilaustakaan.
”Ed!” sataman kivikadun reunalle Alin kanssa juossut Winry huudahti kauhuissaan.
”Ed, missä Den on?” Al kysyi. Ed vilkuili ympärilleen ja tajusi pitelevänsä kädessään edelleen koiran hihnaa. Kerätessään hetken voimiaan ja lopettaessaan hurjan potkimisensa hän upposi pinnan alle hörpäten suunsa täyteen vettä. Yskien ja käsillään huitoen Ed pyristeli pinnalle ja kadotti samalla koiran talutushihnan. Vettä valuvan otsatukkansa alta hän huomasi vierellään kelluvan, mustan möykyn. Poika syöksyi sen luo ja tarttui elottomana kelluvan koiran ympäriltä. Koira oli suuri ja sen märkä turkki painoi valtavasti.
”Ed, tule pois sieltä, sinä et voi uida automailin kanssa!” Winry huusi kauhuissaan.
”Mutta… Köh köh… Den…!” Ed huusi ja yski. Pelkillä jalkavoimillaan hänellä ei ollut toivoakaan pysytellä pinnalla, ja hänen päänsä kävi jatkuvasti pinnan alla.
”Se on jo vanha, jätä se!” Al huudahti huolissaan. ”Pelasta itsesi!”
Vastentahtoisesti Ed teki työtä käskettyä ja päästi irti painavasta koirasta, joka upposi oitis pinnan alle. Se oli kiskoa hihnallaan Edin mukaansa, joka pinnan alle jouduttuaan tajusi talutushihnan juuttuneen kiinni hänen automailiinsa. Kiskoessaan hihnaa irti poika upposi jatkuvasti syvemmälle, ja veden puristava paine alkoi tuntua hänen korvissaan. Suolavesi kirveli silmiä ja Edin oli pakko sulkea ne välillä, vaikka se vaikeuttikin hihnan irrottamista. Syvemmällä alkoi tulla kylmempi ja oli yhä vain pimeämpää. Pakokauhu kuristi Edin kurkkua samalla, kun hapenpuute puristi hänen keuhkojaan. Luoja, hän kuolisi tänne. Hän kuolisi automailin ja kuolleen koiran painaessa häntä kohti pohjaa, eikä hän ehtisi päästä pintaan ajoissa. Mutta ei hän voinut vielä kuolla, hänellä oli paljon tehtävää! Täytyi palauttaa Alin puhekyky ennalleen…! Happea! Ilmaa, Ed tarvitsi ilmaa…!
Ed havahtui, kun häntä ravisteltiin hereille. Äänekkäästi hän veti henkeä tajutessaan voivansa hengittää, ja ponkaisi raskaasti huohottaen istumaan. Kylmyys ja kosteus sekä puristava paine olivat vaihtuneet pehmeisiin lakanoihin, kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja Alin huolestuneisiin kasvoihin.
”Unta…” Ed mutisi ja nojasi päätään käteensä haudaten silmänsä kämmeneensä piiloon sekä kirkkaalta valolta että Alin haukankatseelta. Ed yritti tasata hengitystään ja saada itsensä tajuamaan, että kaikki oli hyvin. Se oli vain unta, erittäin outoa unta.
Al silitti veljensä selkää lohduttavasti. Ed katsoi pikkuveljeään kiitollisena siitä, että tämä oli herättänyt hänet.
”Kiitos Al, olen kunnossa”, Ed vakuutti pakottaen kasvoilleen pienen hymyn. Al suoristautui seisomaan hänen sänkynsä vierellä ja vasta nyt Ed tajusi, että pojalla oli olkapäällään sekä pyyhe että uimahousut.
”Oletko menossa uimaan?” Ed hämmästyi. Al nyökkäsi. Ed ei voinut olla nielaisematta ajatellessaan vettä ja pakotti itsensä unohtamaan typerän unensa.
”Tahdotko, että tulen mukaan?”
Vastaukseksi Al tyrkkäsi Edille paperilapun, jonka nuorempi poika oli selvästi kirjoittanut jo etukäteen.
”Et saa tulla mukaan vain, jos tahdot tulla vahtimaan minua”, lapussa luki. ”Menen rantaan Merlinin, Arthurin sekä ainakin Raphaelin (ekan vuoden Kronitti) ja Michelangelon (ekan vuoden Jaapio), jotka Merlin tahtoi esitellä minulle, kanssa.”
Ediä hymyilytti väkisinkin, kuinka Al oli osannut ennakoida hänen kysymyksensä sekä mukaan tulemisesta että Edille ennestään tuntemattomista nimistä. Hymy vaihtui kuitenkin pian hieman huolestuneeseen ryppyyn silmien välissä, kun Ed ajatteli, mitä rannassa saattoi sattua. Äskeinen painajainen laittoi hänet väkisinkin miettimään mitä saattaisi sattua, jos joku vettä hallitsevista oppilaista innostuisi rannassa liikaa ja…
”Selvä, mene vain”, Ed sanoi ja hymyili pikkuveljelleen rutistaessaan paperin palloksi ja tunkiessaan sen valkoisten yöshortsiensa taskuihin. Ilo suorastaan loisti Alin kasvoilta, kun tämä lähes syöksyi ovelle ja ulos huoneesta. Oven kolahtaessa kiinni tämän perässä jäi Ed yksinään istumaan sängylleen. Hän tuijotti sylissään lepääviä käsiään viimeöisen unen hiipiessä jälleen hänen mieleensä.
Huoneen seinällä hiljaa raksuttava kello näytti jo kymmentä, mutta pitkälle yöhön hereillä pyöriskellyt Ed tunsi olonsa kuolemanväsyneeksi. Silkalla tahdonvoimalla hän sai heitettyä peiton päältään ja noustua seisomaan. Venyteltyään hetken keskellä huonetta poika siirtyi ikkunan eteen ja kirosi häikäisevän auringon maan rakoon. Tietysti oli hyvä, että ulkona paistoi aurinko, mutta tarvitsiko sen paistaa suoraan Edin ja Alin huoneeseen ja Edin yön jäljiltä arkoihin silmiin?
Pihalla näkyi jo oppilaita, jotka kuljeskelivat vähissä vaatteissa, ottivat aurinkoa, hoitivat puutarhaa tai pitivät muuten vain hauskaa. Ed pohti, miten saisi tänään aikansa kulumaan. Hänen katseensa osui pöydällä edessään lojuviin kirjastonkirjoihin, ja hänen sisäinen lukutoukkansa nosti päätään. Sisällä vallitseva, jatkuvasti kasvava kuumuus sai Edin vaihtamaan ripeästi vaatteensa, sieppaamaan ”Alkemian alkeet”-kirjan kainaloonsa ja suuntaamaan suoraan ulos. Ensimmäisen kerroksen aulassa oppilaita kuhisevan ruokalan ohittaessaan hän ajatteli, että aamiainen olisi voinut olla hyväksi, mutta tarkemmin ajatellen hän ei ollut yhtään nälkäinen, joten ruokasalin ohittaen hän työnsi toisen koulun suurista etuovista auki. Lämmin, kesäinen henkäys suorastaan tukahdutti hänet, kun hän laskeutui alas kivisiä portaita. Rannan suunnasta kuului iloista metelöintiä ja Ed mietti jälleen hieman mustasukkaisena, mahtoiko Alilla olla hauskaa ilman häntä. Merelle päin vilkaiseminen sai Edin vatsan muljahtamaan, ja kiireesti poika suuntasi päinvastaiseen suuntaan, nurmikentän poikki kohti metsän reunaa.
Metsässä oli mukavan rauhallista ja viileää. Auringonsäteet pakottivat tiensä läpi puiden latvojen luoden sinne tänne valoläikkiä. Ympärillä tuoksui pihka ja sammal. Ed käveli vähän matkaa metsään vievää polkua pitkin, kunnes hän lopulta poikkesi siltä ja lähti kulkemaan päämäärättömästi syvemmälle metsään. Hän ei pelännyt eksyvänsä, sillä hänellä oli hyvä muisti ja hän painoi tarkasti mieleensä reittinsä yksityiskohdat. Samalla hän nautti kauniista luonnosta ympärillään. Vähän matkan päässä lennähti pusikosta esiin lintu, joka pyrähti korkealle puun oksalle. Ruskea orava kiirehti käpy suussaan vähän matkaa Edin edellä, kunnes se syöksyi läheiseen mäntyyn. Edin olo oli kuin hän olisi kävellyt lastensatukirjan keskiaukeamalla.
Ed raivasi tiensä läpi marjapensaiden välistä ja seisahtui tullessaan pienelle aukealle. Keskellä puutonta nurmialuetta virtasi pieni puro, joka laskeutui kallioista rinnettä pitkin kiemurrellen sammaleisten kivien raoissa. Siellä täällä kasvoi kukkamättäitä ja aluetta ympäröivät puut kaartuivat paikan ylle kuin vihreäksi, suojaavaksi katokseksi. Ed ihasteli näkemäänsä hetken katsellen ympärilleen, ja suuntasi sitten kulkunsa paksurunkoisten puiden luo. Poika katseli hetken puita, niitä ympäröiviä pensaita sekä puuta pitkin kiipeilevää vihreälehtistä kasvia, kunnes hän laski kirjansa maahan. Sitten hän laskelmoi hetken päässään materiaaleja, painoi kätensä yhteen irvistäen automail-kädestä syöksyvän tutun kivun takia ja polvistui toisen polvensa varaan maahan painaen kämmenensä vasten tuoretta, tasaisenvihreää nurmea. Sininen sähkövirtaus syöksyi kohdasta, johon Ed oli kätensä laskenut, hänen edessään olevaan puuhun. Sinisen valon hohkaessa alkoi puuta pitkin kiemurteleva kasvi liikehtiä ja pian se syöksyi viereistä puuta kohti kietoutuen tämän rungon ympärille. Salamannopeasti kasvin puumaiset varret kiemurtelivat, mutkittelivat ja syöksähtelivät edestakaisin kuin jokin näkymätön, suuri käsi olisi ommellut niitä toistensa ympärille. Myös viereisen puun, jonka ympärille kasvi oli kietoutunut parin metrin korkeudelle maasta, runkoa pitkin kasvava kasvi yhtyi sinisen sähkövirran ohjailemana pingottumaan kahden puun välille. Ei mennyt montaa sekuntia, kun puiden välille oli muodostunut puusta, kasvin varresta sekä lehdistä tehty riippumatto.
Ed hymyili tyytyväisenä itseensä, nousi seisomaan, otti kirjansa ja kävi istumaan aikaansaannokselleen. Hän oli ottanut riippumattoon aineksia köynnöskasvien lisäksi myös puiden rungoista yrittäen olla vahingoittamatta puita, jotta riippumatosta tulisi hieman vahvempi. Se tuntui kestävältä, ja potkien kenkänsä jaloistaan vaaleahiuksinen poika heittäytyi selälleen hiljalleen liikkeen voimasta keinuvalle kasviriippumatolle. Hän laski kirjansa rintansa päälle ja katseli raukeana ylhäällä liikahtelevia puidenlatvoja ja niiden välistä pilkistävää, sinistä taivasta. Oli hiljaista lukuun ottamatta puron hiljaista solinaa sekä satunnaista lintujen laulua. Täydellisen rauhallista sopivaksi vastapainoksi edellisen päivän hulinalle.
Ed avasi alkemian perusteita käsittelevän kirjansa ja syventyi pienellä printillä kirjoitettuun asiatekstiin kuin satukirjaan. Vaikka suurin osa kirjan asioista olikin hänelle jo ennestään tuttuja, hän nautti tiedon ahmimisesta ja uusien, pikkutarkkojen asioiden oppimisesta. Monet ihmettelivät hänen kykyään keskittyä tylsänoloisiinkin kirjoihin niin suurella intohimolla ja hänen sammumatonta tiedonjanoaan. Edistä taas tuntui, että alkemia oli hänen elämänsä tärkein asia – heti Alphonsen jälkeen tietenkin – eikä häntä häirinnyt yhtään kuluttaa pikkuveljensä mielestä liikaakin aikaa sitä käsittelevien kirjojen ääressä.
Jossain vaiheessa puuduttava teksti ja edellisen yön huonot unet tekivät kuitenkin nuorelle pojalle tepposet. Hiljainen metsä, sopivan viileä mutta sopivan lämmin ilma ja rentouttava makuuasento rentouttavassa riippumatossa tekivät sen, että jossain vaiheessa sanat alkoivat sekoittua yhdeksi puuroksi ja ajatus alkoi harhailla. Paksu kirja valahti avonaisena pojan rinnan päälle ja raskaat silmäluomet painuivat kiinni. Kevyt kesätuuli humisi hiljaa ja keinutti riippumattoa kevyesti edestakaisin.
Jonkin ajan kuluttua poika heräsi säpsähtäen tunteeseen, että joku tai jokin tuijotti häntä. Kun hän räväytti kultaiset silmänsä auki ja tajusi tuijottavansa suoraan riippumaton jalkopäässä seisovaa nuorta poikaa, hän säikähti… ei, yllättyi niin paljon, että unohti, missä oli. Yrittäessään kohottautua käsiensä varassa istumaan taipui riippumatto hänen äkkinäisen liikkeensä alla niin, että samalla hetkellä kun Ed tajusi kallistuvansa uhkaavasti sivulle, löysi hän itsensä jo makaamasta kyljellään maassa jalat riippumattoon sotkeutuneena. Kirja hänen sylistään lensi sivut havisten nurmikolle. Ed parahti tuskasta, kun hänen vartalonsa alle jäänyt oikea käsi muistutti vähän aikaa sitten tehdyistä hermokytköksistä ja metallikäden kipu sai hänet suorastaan voimaan pahoin. Ed puristi silmänsä kiinni ja hammasta purren puristi automail-kättään vasemmalla kädellään pyörähtäessään selälleen yrittäen samalla kiskoa jalkojaan irti riippumatosta.
”Oh, anteeksi!” häntä tuijottanut nuorimies huudahti ja kyykistyi nopeasti Edin vierelle. Silmiään raottaessaan Ed tunnisti pojan Merliniksi ja tunsi itsensä hieman hölmöksi säikähdettyään tätä. Tummanruskeat hiukset tutusti sekaisin Merlin oli polvistuneena Edin vierellä ja tutkaili siniharmailla, suurilla silmillään poikaa huolestuneena.
”En tarkoittanut säikäyttää, sattuiko sinuun?” poika kysyi hädissään. Ed nielaisi muutaman kerran saadakseen kuvottavan tunteen katoamaan kurkustaan. Hän hengitti syvään ja pudisti päätään.
”Ei tässä mitään…”
”Vaivaako kätesi sinua?” Merlin kysyi auttaessaan Edin jalat irti riippumatosta ja pojan seisomaan.
”Automail-leikkauksesta on vasta noin puoli vuotta”, Ed selitti pudistellessaan hieman nolostuneena vaatteitaan. ”Tarvitaan vuosia kuntoutusta ja yksinkertaisesti aikaa, ennen kuin hermot toimivat kunnolla ja ilman kipua metallisen keinokäden kanssa.”
Merlin katsoi poikaa säälivä ilme kasvoillaan ja nosti tämän pudottaman kirjan maasta.
”Mitä sinä täällä yksinäsi teet?” hän kysyi ojentaessaan kirjan Edille, joka mutisi kiitoksen istuutuessaan riippumatolleen. ”Tai no ilmeisesti olit lukemassa, mutta ymmärsit varmaan…”
”Kaipasin vain hieman rauhaa”, Ed vastasi tuijottaessaan sylissään olevaa kirjaansa, ”ja viileyttä.”
”Heh, sama täällä”, Merlin naurahti ja istahti Edin vierelle. Hetken pojat tuijottivat hiljaisina vähän matkan päässä solisevaa puroa.
”Minulla oli tapana tulla tänne paljon etenkin ensimmäisenä vuotenani”, Merlin sanoi viimein. ”Mitä kauemmin olen ollut täällä, sitä vähemmän tunnen tarvitsevani omaa aikaa. Mutta aina välillä mieleni tekee palata tänne ja vain unohtaa kaikki.”
Ed vilkaisi silmäkulmastaan velhopoikaa, joka oli laskenut katseensa sylissään lepääviin käsiinsä.
”Minua ärsyttää se, miten Arthur pompottelee minua edestakaisin, vaikka hän palasi Tejinaan kesälomaltaan vasta muutama päivä sitten”, tämä jatkoi. ”Vaikka hän onkin prinssi ja minä hänen henkilökohtainen palvelijansa, voisi hän silti edes joskus kohdella minua kuin tavallista ystävää…”
Edin silmät laajenivat.
”Onko Arthur prinssi?”
Merlin hymyili Edille ja käänsi katseensa jälleen puroon.
”Kyllä. Hän on prinssi Camelotissa, kylässä josta olemme kotoisin.”
”Ja sinä olet hänen palvelijansa?”
”Niin…”
”Juuri kun luulin, että mikään ei voisi tässä friikkien kohtaamispaikassa minua hämmästyttää…”
Merlin nauroi hiuksiaan harovalle Edille.
”Kun kävi ilmi että Arturilla on tulenhallinnan kyky, ei mennyt kauaa siihen kun häntä tultiin hakemaan tänne”, Merlin selitti selvästi mielissään siitä, että jotakuta kiinnosti. ”Onneksi Mustang-sensei ja Hawkeye-sensei pitivätkin kiirettä, muuten Uther olisi saattanut mestauttaa oman poikansa epäiltynä taikuudesta…”
Edin kulmat kohosivat hämmästyksestä ja jossain aivojensa peränurkassa häntä ihmetytti, miksi tämä kiinnosti häntä niin paljon. Ehkä hän vain yksinkertaisesti piti kaikenlaisten uusien asioiden oppimisesta.
”Miksi hän olisi niin tehnyt?” Ed ei voinut olla kysymättä.
”Kuningas Uther Pendragon on asettanut lain, jonka mukaan on kiellettyä harjoittaa minkäänlaista taikuutta Camelotissa”, Merlin selitti hieman surullisesti hymyillen. ”Kaikki, joita edes velhoiksi tai noidiksi epäillään, joutuvat roviolle armotta.”
”Mutta miten sinä… Tai siis sinähän olet velho…”
”Pidin sen salassa Camelotissa. Vain minun huoltajani ja oppi-isäni parantaja Gaius tiesi kyvystäni. Kun Arthuria… meitä tultiin hakemaan Tejinagakkouhun, anelin Mustang- ja Hawkeye-senseitä valehtelemaan, että minä tulisin mukaan vain palvelijaksi ja suojelijaksi, en minkään erikoiskyvyn takia. Täällä minun oli lopulta pakko paljastaa, että osaan taikoa, tai oikeastaan se paljastui tavallaan vahingossa…”
”Mitä sitten tapahtui, miten Arthur siihen reagoi?” Ed kysyi edelleen oudon kiinnostuksen vallassa.
”Hän oli vihainen. Vihainen peittääkseen sen, että oli peloissaan ja pelkäsi kykyäni, koska hänet oli opetettu pelkäämään taikuutta. Lisäksi hän oli vihainen, koska olin salannut asian.”
”Mutta ethän sinä olisi voinut sitä kertoa, sinut olisi tapettu!”
”Niin”, Merlin huokaisi. ”Välillä minusta tuntuu, että Arthur pelkää minua edelleen. Hänellä meni aikaa totutella muihinkin erikoiskykyihin, koska hänelle, heijouiden keskellä kasvaneelle…”
”Heijouiden?” Edin oli pakko keskeyttää velhopoika.
”Heijou, tavallinen ihminen, jolla ei ole kykyjä. Arthurille kaikki kyvyt vaikuttivat taikuudelta, mutta erityisiä hankaluuksia hänellä oli… on taikuuden hyväksymisessä, ja vain koska hänet on kasvatettu vihaamaan ja pelkäämään sitä.”
Merlin tuijotti apeana eteensä ja Edin oli pakko kääntää katseensa pois pojasta tuntiessaan piston sydämessään. Myös hän suhtautui taikureihin epäileväisesti, mutta se ei johtunut pelosta vaan taikuuden ristiriitaisuudesta alkemian kanssa. Mutta oliko Edkin vain oppinut epäileväiseksi taikuutta kohtaan? Olisiko hänen asenteensa erilainen, jos hän ei olisi alkemisti?
”Nyt, kun Arthur on tiennyt kyvystäni kaksi vuotta, hän osaa ottaa siitä kaiken irti. Hän laittaa sen varjolla minut tekemään kaikki työt puolestaan, koska kuulemma minä saan ne helpommin tehtyä voimieni ansiosta, ja koska hän on prinssi eikä hänen tarvitse lihavaa takamustaan liikuttaa.”
Merlin vilkaisi Ediä hymyillen hieman hämillään.
”Minun ei kai pitäisi puhua prinssistä näin…”
”Kuulostaa siltä, että puhuit ennemminkin liian kauniisti hänestä”, Ed sanoi ja hymyili hieman. Merlin naurahti ja Ed tunsi omituista helpotusta nähdessään huoliryppyjen katoavan velhon otsalta.
”Minun oli pakko paeta Arthurin pyykkivuorta tänne. Vaikka Tejinassa on hyvä ja toimiva pyykinhuolto, Arthur väittää että siivooja Cortezin pesukoneet eivät tee hyvää hänen kalliille vaatteilleen. Siksi hän laittaa minut pesemään vaatteensa taikuudellani, vaikka samalla hän valittaa jatkuvasti vieressäni, kuinka varomaton olen hänen kuninkaallisten ryysyjensä kanssa.”
Merlin pyyhkäisi kädellään hiustensa läpi ja huokaisi syvään. Sitten hän katsoi Ediä hymyillen.
”No niin, nyt olen puhunut itsestäni tarpeeksi”, hän sanoi. ”Puhutaan välillä sinusta.”
”Ei minussa ole juuri puhumista”, Ed mutisi. Hän ei pitänyt siitä, kun ihmiset halusivat tietää hänestä enemmän kuin hän tahtoi kertoa. Ja se, mitä hän tahtoi kertoa, näkyi jo hänestä ulospäin, joten lisäuteluihin ei ollut tarvetta.
”Höh, kerro nyt jotain”, Merlin sanoi ja tönäisi Ediä kevyesti kyynärpäällä kylkeen. ”Kerro vaikka tuosta alkemiasta. Eikö se ole vähän kuin taikuutta?”
Ed nieli halunsa alkaa selittää perinpohjaisesti ja töykeästi, miksi asia nimenomaan oli päinvastoin kuin velhopoika epäili. Sen sijaan hän yritti tiivistää alkemian perusideaa päässään lyhyeksi ja helposti ymmärrettäväksi selitykseksi.
”Oikeastaan alkemiassa ideana on, että aineen massa ja materiaali eivät muutu. Jos haluat kilon painoisen puupenkin, sinulla täytyy olla kilo puuta.”
Merlin tuijotti Ediä suu auki ja silmät selvästi innosta säihkyen.
”Samalla tavalla jos haluat hävittää kilon painoisen puupenkin, voit muuttaa sen pienemmiksi osiksi, vaikka puutikuiksi, mutta sinulla on yhä kilon verran materiaalia eikä se katoa minnekään.”
”Vau”, Merlin henkäisi. ”Te siis noudatatte luonnonlakeja ja teette kaikkea luonnon ja ympäristön ehdoilla.”
”Niin, suunnilleen.”
”Voisitko opettaa minullekin alkemiaa?”
Ed yllättyi pojan pyynnöstä.
”Mihin sinä tarvitset alkemiaa, kun osaat taikoa?”
Merlin hieroi niskaansa ja tuijotteli varpaitaan.
”Öh, puheidesi perusteella alkemia vaikuttaa jotenkin… ympäristöystävällisemmältä”, velho selitti ja vilkaisi Ediä hymyillen hieman nolona. ”Ja ajattelin, että ehkä Arthur… ehkä hän hyväksyisi alkemian paremmin… Alkemia vaikuttaa turvallisemmalta kuin taikuus.”
Puolihuolimattomasti Ed puristi vasemman kätensä automail-käsivartensa ympärille ja puristi metallista, viileää kättä.
”Jos alkemiaa ei ymmärrä ja sitä käyttää väärin, sillä voi olla tuhoisia seurauksia”, Ed sanoi hiljaa, tyhjillä silmillä puroa tuijottaen. ”Alkemia on aineen ymmärtämistä, purkamista ja uudelleenkokoamista. Jos ei ymmärrä ja hallitse oikein näitä kaikkia vaiheita, voivat seuraukset olla tuhoisat.”
”Oh”, Merlin hengähti. Sitten hän mietti hetken. ”Puhut kuin aikuinen. Oletko aivan varma että olet vasta… Kuinka vanha oletkaan?”
”Kaksitoista.”
”Oho, luulin sinua nuoremmaksi…”
”Miksi? Koska olen lyhyt, niinkö? Olenko mielestäsi pätkä? Kääpiö? Keskenkasvuinen lilliputti?”
Edin murhaava katse sai Merlinin kavahtamaan kauemmas pojasta.
”E-en, tuota… Olisin vain sanonut, että olet vain vähän… pieni.”
”PIENI?!” Ed huudahti ja ponkaisi seisomaan riippumatolta niin, että Merlin oli vähällä pudota maton heilahtaessa. ”Minä kasvan vielä, ettäs tiedät!”
”Varmasti”, Merlin sanoi, mutta hänen virnistyksensä paljasti velhopojan. Juuri ennen kuin Ed syöksyi hänen kimppuunsa, ehti Merlin syöksähtää karkuun ja pinkoa puiden välistä tiheään pusikkoon. Huutaen uhkauksia ja kirouksia tummahiuksisen pojan perään syöksyi Ed nyrkkiään puiden hänen jälkeensä. Hiljaisessa metsässä raikuivat Merlinin nauru ja Edin huudot, kun pojat juoksivat puiden lomassa, pensaiden läpi ja heinämättäissä kahlaten. ”Alkemian alkeet” lojui unohdettuna riippumatolla, punaruskeiden nahkakansien kultaiset kirjaimet satunnaisissa auringonsäteissä kimallellen.
