Syksy saapuu
’Alkemia* on aineen ymmärtämisen, purkamisen ja uudelleenkokoamisen tiedettä. Se on varhaisempi muoto nykyiselle kemialle, ja kuten kemiakin, alkemian perusteet löytyvät neljästä peruselementistä; maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Näitä peruselementtejä ymmärtämällä ja tutkimalla opimme ymmärtämään myös alkemiaa.
Alkemialla ei voi tuottaa mitään tyhjästä, vaan muokattavaa materiaalia täytyy olla yhtä paljon kuin kohteessa, joksi materiaali halutaan muuttaa. Tämä on tärkeää ymmärtää ja muistaa, sillä alkemian tärkein laki on vertaisvaihdon laki. Kuuluisan alkemistin Boloksen (1. vuosisata eaa) luonnehdinta vertaisvaihdon laista: ”Mitään ei voida saavuttaa, jos ei anneta saman verran. Tämä pätee niin ihmisten ja eläinten elämässä kuin alkemiassakin. Mitään, mikä on jotain, ei voi luonnonlakien mukaan muuttaa toiseksi. Siispä jos vettä on kaksi litraa, ei siitä voida kolmea kiloa kultaa tehdä. Mutta vedestä voimme erottaa happea ja vetyä täsmälleen sen verran, kuin niitä kahdessa litrassa vettä on.”.
Alkemiaan tarvittava energia saadaan syntetigrammista. Syntetigrammi on ympyränmuotoinen kuvio, jonka yksityiskohdat riippuvat syntetisoitavasta materiaalista, ja joka on välttämätön alkemian suorittamiseen…’
”Hei Edward.”
Kyseinen poika nosti kultaiset silmänsä pitelemästään alkemiaa käsittelevästä kirjasta ja kohtasi Yukin, Kronittien luottamusoppilaan violettien silmien katseen. Tuo tummanharmaahiuksinen, toista vuotta opiskeleva poika hymyili Edille ystävällisesti seisoen tämän edessä.
”Ajattelin vain kysyä, että haluaisitko kenties tehdä jotain”, poika jatkoi. ”Istut aina vain yksinäsi lukemassa kirjaa, ja minun kuuluisi luottamusoppilaana, tai oikeastaan luottamusoppilaan tuuraajana pitää huolta, etteivät uudet oppilaat jää yksin…”
”Miten niin ’luottamusoppilaan tuuraajana’?” Ed kysyi tyytyväisenä siitä, että sai ovelasti vaihdettua puheenaihetta. ”Luulin, että olet ihan oikea luottamusoppilas.”
”Niin minä olenkin, mutta vasta ensi vuonna”, Yuki vastasi. ”Joka vuosi kolmannen vuoden opiskelijoista valitaan kaksi luottamusoppilasta. Mutta heidät valitaan jo toisen vuoden alussa, jotta he voivat tuurata oikeita luottamusoppilaita, jos nämä sekä näiden oikeat tuuraajat haluavat pitää lomaa. Nyt molemmat Kronittien luottamusoppilaat, Sai Kiadony ja Sakura Haruno, sekä heidän varallaan olevat Sora Simant ja Ino Yamanaka ovat kaikki lomalla. Silloin meillä tulevilla luottamusoppilailla on hyvää aikaa harjoitella omaa vuottamme varten.”
Ed nyökkäsi hyväksyvänä. Friikkiä, mutta järkeenkäypää.
”Yuki, ala tulla jo!” pojan ääni huusi kauempaa. Sekä Ed että Yuki katsoivat äänen suuntaan, ja näkivät siististi pukeutuneen, ruskeahiuksisen ja hieman lyhyen pojan vilkuttavan kauempana Tejinagakkoun etupihan poikki kulkevalla hiekkatiellä heidän suuntaansa. Hänen vierellään seisoi tukevahko, tummaihoinen tyttö, joka oli pukeutunut tyylikkäästi ja jonka mustia, laineikkaita hiuksia peitti harmaa, litteä ja pyöreä lippahattu. Niin kuin tytön pukeutuminen nyt Ediä olisi kiinnostanut.
”Ihan kohta, Kurt!” Yuki huusi takaisin ja kääntyi takaisin Edin puoleen hymyillen pahoittelevasti.
”Anteeksi, Mercedes ja Kurt ovat hieman malttamattomia…”
”Ei se mitään, mene vain”, Ed sanoi ja viittoi kädellään kaksikon suuntaan hiekkatielle päin.
”Mutta oletko varma…”
”Minä pärjään. Minulla ja kirjallani oli tänään sovittuna treffit, enkä halua tuottaa hänelle pettymystä.”
Sanojensa vakuudeksi Ed nosti sylissään lepäävää kirjaa Yukin nähtäväksi ja hymyili hieman. Yuki vastasi hänen hymyynsä.
”Selvä on. Mutta jos sinulle koskaan tulee tylsää, kerro minulle heti.”
”Sen teen.”
Kättään heilauttaen Yuki lähti hölkkäämään hieman alamäkeen viistävän nurmikentän poikki kohti mainittuja Kurtia ja Mercedestä, joiden kanssa hän sitten jatkoi matkaansa pitkin hiekkatietä poispäin Tejinagakkousta. Ed seurasi kolmikon kulkua katseellaan, kunnes nämä katosivat Tejinagakkoun pihapiiriä ympäröivän kuusikon taa katseen ulottumattomiin.
Ed viihtyi kirjojen parissa hyvin, Alin mielestä liiankin hyvin. Jos vaihtoehtoina olivat ihmisten parissa hölmöily ja ajan heittäminen hukkaan, tai antoisan ja täynnä tietoa olevan kirjan ahmiminen, Ed valitsi epäröimättä jälkimmäisen eikä hävennyt sitä tippaakaan. Jotkut ihmiset vain oli luotu lukemaan, ja tässä omituisten otusten kerhossa Ed tunsi olonsa turvalliseksi vanhojen tuttujen kirjojen kanssa. Kirjojen teksti muuttui mutta perusidea säilyi samana, ne eivät olleet arvaamattomia kuin nämä ”akumat”, kykyjä omaavat ihmiset täällä. Ne olivat kuin alkemia ja taikuus, kirjat ja kykyjä omaavat ihmiset. Koskaan ei voinut tietää, mikä kyky sinulle juttelevalla ihmisellä oli tai oliko hänellä pahat ajatukset mielessään, mutta kirjoihin saattoi aina luottaa. Ed saattoi olla liian epäluuloinen, mutta hänen mielestään oli parempi katsoa kuin katua.
Ed kallisti päätään taaksepäin ja katsoi ylös nojaamansa puun latvaan. Vihreät oksat heilahtelivat heinäkuun lopun tuulessa. Hän huokaisi ja antoi ajatustensa harhailla. Muistot veivät hänet takaisin rauhalliseen, pieneen kotikylään, Resembooliin. Siellä vihreät niityt hallitsivat maisemaa ja lehmät laidunsivat tyytyväisenä. Harvaan asutun, kotoisan kylän asukkaat tunsivat kaikki toisensa, ja siellä alkemia ei ollut outoa tai pelottavaa, vaan kätevä apu kodin perusaskareisiin niille, jotka sitä olivat tahtoneet opiskella.
Edin mieleen palasivat hänen lapsuudenystävänsä Winry Rockbell ja tämän isoäiti Pinako, joka oli pitänyt Edistä ja Alista huolta sen jälkeen, kun heidän äitinsä oli vuosi sitten kesällä menehtynyt. Pojan mielessä leijuivat Winryn kyyneleistä kosteina kimaltavat, siniset silmät ja tämän pitkät, vaaleat hiukset, kun tyttö seisoi Pinakon talon portailla ja vilkutti heille hyvästiksi. Mitäköhän heille kuului nyt? Oliko Winry opiskellut ja harjoitellut lisää, jotta hänestä tulisi haaveidensa mukaisesti taitava automail-mekaanikko? Entä Pinako, vieläkö hän teki yhtä herkullista ruokaa kuin ennen? Ja Den-koira… Ed nielaisi muistaessaan unensa, jossa mustavalkoinen Den oli hukkunut ja uponnut elottomana mereen kuin kivi. Vieläkö Den jahtasi innoissaan kaikkea, mikä liikkui?
Ed räpytteli sumeita silmiään ja painoi niitä kämmenillään. Ei hänellä ollut tapana kärsiä koti-ikävästä. Hän oli jo kaksitoista, hemmetti! Poika hieroi kirveleviä silmiään ja huokaisi. Hän laski katseensa pihalla norkoileviin oppilaisiin. Joillekin tämä paikka oli kuin koti, jossa he saattoivat viimein olla oma itsensä. Mutta Ed oli saanut aina kotiseuduillaan elää normaalia elämää. Hänen alkemistin kykyjään jopa ihailtiin ja häntä pyydettiin usein korjaamaan aitoja ja työkaluja. Tuntisiko Ed täällä olonsa kotoisaksi vielä joskus? Tuntisiko hän kuuluvansa joukkoon?
Edin katse osui pihalla juoksenteleviin, suurikokoisiin eläimiin. Poika siristi kultaisia silmiään ja tajusi niiden olevan susia, erivärisiä susia synkän mustasta punaruskeaan. Yhteensä susia oli neljä, ja ne juoksentelivat, loikkivat, urahtelivat ja hyökkäilivät toistensa päälle. Ed ponkaisi seisomaan ja katseli ympärilleen pihalla. Kukaan, edes pihalla käyskentelevät opettajat, ei välittänyt susista, vaikka nehän olisivat voineet vaikka tappaa jonkun. Juri, kun Ed mietti, pitäisikö asialle tehdä jotain, hänen katseensa osui oppilaskaksikkoon, jotka nauroivat vähän matkan päässä susien telmimiselle ja painimiselle. Edin silmät laajenivat hieman, kun hän tajusi toisen olevan hänen oma pikkuveljensä Al. Pojan seurassa oli hieman vanhempi, tummempi-ihoinen tyttö, jonka Ed uskoi nähneensa aiemmin. Ed oli hämmentynyt eikä tiennyt mitä tehdä. Ilmeisesti kukaan ei pitänyt susia vaarallisina, mutta miksi...?
Samassa Ed sai kysymykseensä osittain vastauksen, kun Alin kanssa ollut tyttö loikkasi eteenpäin kuin aikoisi sukeltaa vihreään nurmikkoon. Ennen kuin hänen kätensä osuivat maahan, muuttui tyttö lennossa keskikokoisen koiran kokoiseksi tiikeriksi ja laskeutui neljälle jalalle maahan. Hän oli siis muodonmuuttaja. Ja niin täytyi olla susienkin.
Ed pyyhkäisi kasvojaan kädellään ja naurahti omaa hätäilyään. Hänen täytyisi vain opetella tottumaan kaikkeen outoon ja ennakoimattomaan tässä omituisten otusten koulussa.
Liian pian heinäkuu vaihtui elokuuhun ja silloin tällöin puhaltavat, lämpimät tuulenpuuskat alkoivat viilentyä vähitellen. Ed vietti aikaansa lukien alkemiaa käsitteleviä kirjoja ja viihtyi parhaiten kirjaston tunnelmallisessa rauhassa tai metsässä omassa piilopaikassaan solisevan puron äärellä. Al taas oli saanut paljon uusia ystäviä puhumattomuudestaan huolimatta. Kukaan ei tuntunut erityisemmin kyselevän, miksi Al kommunikoi vain paperilapuilla ja elekielellä, ja kaikki tuntuivat viihtyvän hyvin hänen seurassaan. Eikä Ed ihmetellyt miksi.
Al oli aina ollut heistä kahdesta se hymyileväinen, ympärilleen lämpöä ja hyvää mieltä levittävä päivänsäde, kun Ed taas oli ottanut tehtäväkseen välillä synkistellä heidän molempien puolesta. Al otti kaikki huomioon ja oli kiltti eikä suuttunut kellekään koskaan. Ed taas menetti hermonsa helposti, etenkin jos hänen pienikasvuisuuteensa viitattiin. Al rakasti seuraa, niin ihmisten kuin erityisesti eläintenkin, kun Ed taas viihtyi mieluiten joko kahdestaan Alin kanssa tai seuranaan tietoa pursuavat kirjat.
Elokuun puolenvälin ja koulun alun lähestyessä Tejinan kesälomalla olevat oppilaat alkoivat palata takaisin. Käytävät pursuilivat ihmisiä ja välillä tuntui ettei ruokalan seitsemäntoistatuntiset aukioloajatkaan riittäneet jakamaan oppilaita niin tasaisesti eri aikoihin syömään, että suurehkoon ruokasaliin olisi joskus kunnolla mahtunut jonottamatta ja ihmismassojen läpi tunkematta.
Tämän lisäksi merkkinä kesäloman loppumisesta olivat kesänlopettajaiset, joista luottamusoppilaat levittelivät julisteita ympäri koulua. Tiedossa olisi kaikenlaista mukavaa puuhastelua ulkopeleistä ja erilaisista kilpailuista elokuvien näytöksiin ja kykykilpailuihin. Eli kaikkea, mikä ei voisi Ediä vähempää kiinnostaa. Toimintaa oli järjestetty viimeiselle lomaviikonlopulle jokaiselle päivälle, ja jokaisen oppilaan tuli osallistua jokaisena päivänä vähintään kahteen aktiviteettiin, joista kerättiin merkkejä passiin. Muuten seurasi ”vakavia rangaistuksia”, kuten julisteissa peloteltiin. Ed lähinnä pyöritteli silmiään, mutta olosuhteiden pakosta otti vastaan pahvista tehdyn, koristellun leimapassin, jonka Sakura Haruno, Kronittien oikeaksi luottamusoppilaaksi itsensä esitellyt, vaaleanpunahiuksinen ja rasittavan työlleen omistautunut tyttö toi eräänä harmaana, pilvisenä päivänä.
Al oli innoissaan toimintaviikonlopusta, ja Ed oli tyytyväinen nähdessään veljensä onnellisena. Vaikka Ed olisi paljon mieluummin käpertynyt yhteen Kronittien oleskelutilojen pehmeistä nojatuoleista, nauttinut takkatulen lämmöstä ja lukenut alkemian historiasta, ei pari toimintapäivää voisi olla niin kamalaa koettavaa. Sitä paitsi Al olisi pakottanut hänet muutenkin seurakseen, ja Ed olisi Alin vuoksi mennyt vaikka Kuuhun tämän käskystä.
Kun siis viimein koitti perjantai ja luottamusoppilaat olivat apureineen raataneet hiki hatussa järjestelyjen kanssa, raahasi Al Edin kirjaimellisesti kädestä ulos heidän huoneestaan. Käytävät olivat täynnä ihmisiä, jotka risteilivät toimintapisteitä sisältäviin luokkiin ja norkoilivat joukoittain jutellen. Al vei Edin toisen kerroksen ilmoitustaulun luo ja pojat alkoivat tutkia räikeänpinkkiä lappua, jossa luki sen päivän ohjelma.
Al osoitti oppilaiden ja opettajien välistä pesäpalloturnausta ja katsoi Ediä pyytävästi.
”Sori Al, mutta käteni ei taida kestää mailan kanssa huitomista ihan vielä.”
Al näytti sekä harmistuneelta että säälivältä ja kääntyi takaisin listan puoleen. Hetken kuluttua hän osoitti askartelupajaa käsityöluokassa.
”Älä unta näe”, Ed tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. Automail-kättä vihlaisi ikävästi ja Ed puri hammasta lähinnä ärtymyksestä tuota hemmetin metallikättä kohtaan. ”Lapsellista touhua.”
Nyt Al näytti pelkästään harmistuneelta. Tyrmäyksen saivat myös jalkapalloturnaus oppilaiden ja opettajien välillä, pikakielikurssit sekä dokumentti Tejinagakkoun historiasta. Viimein Al osoitti hieman turhautuneena polttopalloa. Edin kieltäytyessä Al teki terävällä sormen naputuksellaan ilmoitusta vasten selväksi sen, että tähän he osallistuisivat. Ed huokaisi raskaasti ja hieroi nenänvarttaan. Väenpaljous ja siitä aiheutuva vähitellen kohoava lämpötila sisällä aiheuttivat päänsärkyä.
”Hyvä on, pääsemmepähän ainakin ulos täältä.”
”Suurin osa täällä osaa polttopallon säännöt, mutta sääntörikkeiden välttämiseksi kertaan ne kuitenkin”, Kronittien tämän vuoden luottamusoppilas, kolmannen vuoden opiskelija Edward Cullen sanoi, pyöritellen ketterästi kädessään keltaista, pehmeää palloa. ”Vain rajan takaa saa heittää, eikä kurotella. Jos pallo selvästi osuu, joutuu ulos alueelta.”
Tuo hämmentävän kaunis – vain sillä sanalla tuota poikaa saattoi kutsua – pronssihiuksinen nuorukainen kääntyi kymmenisen metrin päässä seisovaa, toista luottamusoppilasta ja kaksoissiskoaan Alicea kohti ja käsittämättömällä nopeudella heitti pallon tätä päin. Rivissä seisovat osanottajat, niin oppilaat kuin opettajatkin, kohahtivat pelätessään, ettei tuo hento, sotkuiset mustat hiukset omistava ja veljensä tavoin kaunis tyttö ehtisi millään ottaa hirmuista vauhtia ilman halki kiitävää palloa kiinni, mutta kuin ihmeen kaupalla tyttö vain rennosti nosti kätensä ja tarrasi siihen lentäneeseen palloon kiinni edes katsomatta esinettä tai veljeään. Alice hymyili vinosti ja alkoi heitellä palloa itselleen.
”Turha yrittääkään huijata sen kanssa, näen ennalta kaikki osumat ja huijausyritykset, joten huijarit saattavat joutua ulos pelistä jo ennen kuin se ehtii alkaakaan”, Alice sanoi, katse heittelemässään pallossa. ”Osuman saaneet eli palaneet joutuvat heittäjiksi edellisten heittäjien avuksi, kunnes alueella on enää yksi pelaaja jäljellä. Tästä pelaajasta tulee mahdollisen seuraavan erän ensimmäinen heittäjä.”
Tämän sanottuaan Alice otti vauhtia ja heitti pallon takaisin Edwardille yhtä nopeasti kuin kyseinen poika oli sen aiemmin heittänyt hänelle. Suhahtaen pallo lensi ilman halki ja myös Edward otti sen leikiten yhdellä kädellä kiinni. Pronssihiuksisen pojan katse kiersi parinkymmenen ihmisen rivistössä.
”Kysyttävää?”
Aluksi polttopallo ei saanut Ediä innostumaan lainkaan. Häntä ärsytti olla ihmislauman keskellä kiljuvien ja huutavien teinien ja aikuisten keskellä, varsinkin kun hän oli lähes kaikkia muita, noh, pienikokoisempi. Samalla hän pelkäsi Alin puolesta, vaikka tämä selvästikin nautti pelistä eikä kokenut sitä kärsimysrangaistukseksi kuten Ed. Silti Ed ei aikonut luovuttaa, vaan hänen taisteluhenkensä laittoi hänet väistelemään palloa kuin se olisi ollut tulessa. Hän syöksähteli, hyppi, kumarteli ja käytti muita pelaajia kilpenään, kunnes neliönmuotoisen alueen ihmiset olivat selvästi vähentyneet ja alueella mahtui jo liikkumaan kunnolla. Rajan toisella puolella seisovien oppilaiden ja opettajien silmät kiiluivat lähes pelottavasti, kun he tarkkailivat alueen sisäpuolella olevia himoiten.
Heittovuorossa oleva Edward tähtäsi kaimaansa Ediin, mutta tämä väisti ajoissa alta pois. Edin onneksi Edward ei ollut heittänyt palloa yhtä lujaa kuin pystyi. Pallo osui punahiuksiseen, Ediä vuoden vanhempaan poikaan, joka sattui olemaan Edin ja Alin huonenaapuri Raphael Eastman, tulen hallitsija. Poika tuhahti kirosanan poistuessaan neliön sisäpuolelta, ja pian jäljellä oli Edin lisäksi vain Merlin, punaruskeahiuksinen, lähemmäs täysi-ikäinen tyttö sekä yksi opettaja. Katsoessaan tuota mustahiuksista miestä tarkemmin Ed tajusi yllätyksekseen sen olevan Kronittien oma ryhmänjohtaja Roy Mustang. Palloa väistäessään Ed syöksähti Mustangin vierelle ja virnisti.
”Huohotat jo siihen malliin, että kannattaisi luovuttaa”, hän sanoi. Mustang vilkaisi poikaa ja tuhahti.
”Helppohan sinun on sanoa, kun olet tuollainen kääpiö.”
”Kääpiö? Kuka muka on kääpiö, senkin vanhus!” Ed huudahti ärtyneenä. Kehtasikin…!
”Tanabe, putosit”, alueen reunalla seisova Alice sanoi. Kehässä oleva punaruskeahiuksinen, Tanabeksi kutsuttu tyttö äännähti tyytymättömänä.
”Ei se osunut!”
”Hipaisi se”, Edward nyökytteli siskonsa vierellä. Tanabe huokaisi ja poistui alueelta, jättäen sen keskelle vain tiiviisti heittovuorossa olevaa Arthuria tuijottavan Merlinin, Mustangin ja Edin.
”Oletko käyttänyt taikuutta pärjätäksesi?” Ed kysyi Merliniltä epäileväisenä.
”En, Arthurin palveluksessa vain oppii ketteräksi”, Merlin sanoi ja luikahti juuri ja juuri prinssin heiton tieltä pois.
”Just joo, niin varmaan”, Ed sanoi. ”Myöntäisit nyt vain.”
Ed, Mustang ja Merlin onnistuivat väistelemään palloa ja koviakin heittoja yllättävän pitkään. Hämmästyksekseen Ed huomasi nauttivansa pelistä ja välillä jopa naurahti, kun ympärillä oleva joukko nauroi Merlinin mitä oudoimmille väistöliikkeille. Mustang putosi kolmikosta ensimmäisenä, ja mutistuaan jotain koko joukon käristämisestä tuhkaksi mies poistui alueelta selvästi tyytyväisenä siitä, että oli selvinnyt pidempään kuin monet oppilaista. Pian myös Raph onnistui yllättämään Edin niin, että tämä sai pallosta selkäänsä paetessaan heittoa törmäten suoraan Merliniin. Häviöstään huolimatta Ed oli kuitenkin tyytyväinen pärjättyään noin hyvin, ja alun kankeudesta huolimatta hänen olonsa oli kevyempi kuin pitkiin aikoihin. Alin hymy alkoi tarttua vähitellen häneenkin, ja toisen erän alkaessa hän huusi ja kiljahteli muiden mukana väistellessään Merlinin tarkkoja heittoja.
* Tässä mainittu alkemia ja sen luonnehdinta ja kaikki siitä kerrottu on Tejinagakkou-maailman omaa alkemiaa. Se on kuin Fullmetal Alchemist -sarjan alkemia, mutta en välttämättä suoraan ota näitä tietoja tuosta sarjasta. Kaikki muistakin kyvyistä kerrotut asiat ovat itse keksimiäni, tähän tarinaan suunniteltuja asioita, joihin olen saattanut enemmän tai vähemmän ottaa vaikutteita muualta. Tämä ei siis ole totta, älkää käyttäkö tätä minään Wikipediana!
