Pidän vähän "kirjailijan" taitojani yllä...

Randomia tekstiä jolla välttelen läksyjä, nyt kun lukiojakso on alkanut ja muu elämä kuollut. Ei mitään järkevää, koska elämässäni ei tapahdu mitään ja koska kameran laturi on edelleen Sussulla.
Meinasin jättää julkaisematta, ettei ihmiset ala ajatella, mutta tää nyt vaan on tämmönen...
Enkä oo pelkuri, siks julkasen.
Ajatusten purkua vaan...


Lupasin itselleni, ettei tätä tapahdu enää. Lupasin niin myös muille. Ei enää, ei koskaan. Se on lapsellista ja typerää. Niin minäkin ajattelin. Ajattelen.


Sakset leikkaavat paperia. Valkoista hukkapaperia pieniksi lapuiksi. Käsien liike hidastuu, pysähtyy. Silmistä valuvat kyyneleet eivät pysähdy, eivät edes hidasta. Ei vaan jaksaisi millään. Kirjat tuntuvat niin painavilta, samaa kaavaa päivästä toiseen.


Musiikki soi lujaa, liian lujaa. Se peittää tuskaiset, itkuiset parahdukset ja nyyhkäykset. Olo on tuttu, liiankin tuttu.


Sakset. Ensin se sattuu. Kipu vaihtaa surun ja pettymyksen vihaan. Helpottaa, ei itketä enää. Ainoa keino saada kyyneleet kuriin, ei tässä koko iltaa ole aikaa itkeä.


Satunnaisia viivoja. Sana "HATE!". Vielä viimeinen veto, ihan muuten vain. Veripisara, pyyhin sen pois. Lasken hihat, kirvelee. Enää en itke. Yhtä aikaa häpeän ja olen ylpeä itsestäni. Yhtä aikaa surullinen ja vihainen, samalla oudon tyyni. Sisälläni riehunut myrsky on rauhoittunut. Olen tyyni. Tyyntä myrskyn edellä.


Kirvelee, sattuu. Kipu muistuttaa, ei anna unohtaa. Ajatus pettymyksestä, elämän kurjuudesta, kaikesta sietämättömästä ei enää saa itkemään. Se saa minut vihaiseksi, ja viha on parempi kuin suru. Viha antaa voimaa, suru tekee heikoksi.


Kyyneleet ovat heikkoutta.


Saksien terät ovat yhtä tylsät kuin ennenkin, varmaankin tylsyneet entisestään.


Tämäkö on sitä, kun ollaan vahva? Vai olenko vain typerä?